Blogi

Olen pariin kertaan nähnyt tv:sta pyhiinvaellusjumalanpalveluksen. Siinä pieni joukko ihmisiä kulkee tanskalaisessa kesäisessä luonnossa keskustellen. He kulkevat viljapellon reunaa, poikkeavat pieneen metsään, josta löytävät kaivon. Kaivon äärellä he lukevat raamattua, laulavat ja rukoilevat. Kun he lähtevät jatkamaan matkaa kohti seuraavaa levähdyspaikkaa, he rukoilevat Pyhän Birgitan rukouksen: “Herra, osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan.” Joka kerta lähtiessään uudesta levähdyspaikasta eteenpäin he rukoilevat tuon saman rukouksen.

Näinhän mekin olemme monissa elämämme vaiheissa ja valintatilanteissa pyytäneet: “Herra, osoita minulle tie. Neuvo minua valitsemaan oikea suunta. Suo minun tehdä oikea ratkaisu.”

Kun Jeesus valmisti opetuslapsia poismenoonsa, hän sanoi: “Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen.” Opetuslasten vastaus oli: “Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” ( Joh. 14: 4-6 ). Hän ja vain hän on tie Isän luo. Kun seuraamme Häntä, pääsemme perille. Ei siis mitään ongelmaa eikä huolta. Minäkin tiedän tien.

Ongelma ei olekaan siinä, ettemmekö tietäisi tietä, mitä meidän on kuljettava. Pyhän Birgitan rukouksen jälkiosa “…ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan” kertoo sen, mikä meille on vaikeaa. Miksi olemme haluttomia seuraamaan Jeesuksen askelissa?

Eräässä uskontunnustuksessa sanotaan: “Sinä olet tie, mutta en ole seurannut Sinua.” Jeesus sanoi opetuslapsilleen: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” ( Lk. 9: 23 ) Emme ole kovin halukkaita oman luontomme puolesta kieltämään itseämme ja ottamaan ristiämme. Päinvastoin. Haluamme toteuttaa itseämme ja karistaa omat ristimme harteiltamme. Usein saatamme jopa itsekkäästi ajatella, että meillä on oikeus tehdä oman mielemme, halujemme ja mukavuutemme mukaan.

Minulla on tapana lukea Turun Sanomista Päivän Sana. Jokin aika sitten siellä oli rukous: “Herramme Kristus. Usein ajamme sinut pois arkipäivästämme pyhään kaukaisuuteen, taivaan korkeuksiin, saadaksemme kulkea itsekkäitä polkujamme.”

Tänään rukoilen: “Herrani Kristus. Tee minut halukkaaksi vaeltamaan Sinun tietäsi, ottamaan ristini ja seuraamaan Sinua.”

Toisen ihmisen lempeä katse, hymy, tervehdys tai kysymys mitä sinulle kuuluu, voi olla merkittävä siunaus juuri silloin kun kokee itsensä väsyneeksi, alakuloiseksi tai yksinäiseksi. Aito lämmin kohtaaminen voi saada aikaan tunteen siitä että olen arvokas ja minusta välitetään. Me näemme ulkoisia asioita toisistamme, mutta sisäiset ristiriidat eivät usein näy. Me emme voi tietää mitä toinen ihminen on juuri kokenut tai kantaako hän kenties jotakin taakkaa menneisyydestä. Me saatamme olettaa monenlaista, arvioida tai ehkä kokea, että toista ihmistä on nyt syytä ravistella, laittaa ruotuun tai käskeä muuttumaan. 

Hengellisyys ja juuri hengen hedelmät joita ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22) näkyvät silloin, kun emme asetu toistemme yläpuolelle, vaan olemme toinen toistemme vierellä. Kristillisyys toisiamme kohtaan näkyy parhaiten siinä miten kohtaamme toisemme arjessa. On tärkeää kun saa kokea tulleensa nähdyksi ja kuulluksi, että joku ottaa vakavasti, aitona ihmisenä jolla on oma tarina. 

Raamatussa  kerrotaan Bartimeuksen ja Jeesuksen kohtaamisesta. Bartimeuksen sanottiin olevan sokea ja kerjäläinen. Toiset käskivät häntä olemaan hiljaa, hänen huutaessaan Jeesusta, mutta Jeesus halusi tietää mitä asiaa tien vieressä olevalla pojalla oli. (Markus 10: 46-52) Jeesus osoitti hänelle puhuessaan, että Bartimeus on arvokas ihminen ja hänen asiansa on tärkeä, ja ettei hänen kohdallaan käännetä kasvoja pois, vaan hänen seuransa kelpaa.

Miten me kohtaamme ihmisen jota muut ehkä halveksivat ja jota toiset osoittavat vääränlaiseksi? Onko helpompi kääntää kasvot pois ja ehkä vaatia toista muuttumaan? Luotammeko siihen että Jumala voi auttaa meitä jokaista ja että Hän tietää jokaisen ihmisen tarpeet?  Meidän tehtävämme ei ole vaatia ja painostaa toisiamme, vaan olla ihmisiä toinen toisillemme. Miten armollista Jumalan suunnitelmaa on se, että saamme vajavaisena ihmisenä kohdata toinen toisemme.