Blogi

Anoppini sanoi juuri hetki taaksepäin, että hän usein puheissaan tai keskusteluissaan pyrkii muistuttamaan ihmisiä vaikeuksien keskellä kiinnittämään katse Kristukseen. Apu tulee aina ristiltä. Jäin pohtimaan tätä ja tietäen hänenkin elämän vastustukset ja kuinka positiivinen hän on aina ollut tilanteesta huolimatta niin en voi muuta kuin todeta, että sieltä se apu tulee, ennemmin tai myöhemmin.

Tästä nousi voimakas kiitollisuus pintaan, kuinka paljosta voinkaan olla kiitollinen Jumalalle. Hänen hyvyytensä on ylitse vuotavaa. On koti, jossa on lämmin, on perhe, lapset, lastenlapset, rakas puoliso, ruokaa päivittäin, ei ole sotaa jne. Ei itsestään selvyys miljoonille maailmassa. Siksi meistä monilla on syytä kiitokseen. Mielen laatumme ja asenteemme ovat ratkaisevassa asemassa – voimme päättää olla kiitollisia Jumalalle sillä Hän on kaiken kiitoksen ja kunnian arvoinen.

Ei meille ole luvattu helppoa elämää, joten vaikka päällisin puolin elämä voi näyttää ulkopuolisen silmiin ”täydelliseltä ”, saattaa sisimmässä olla tyhjyyttä, joka kaipaa Pyhän Hengen kosketusta. Älä siis suotta kadehdi ketään. Moni asia ei näet ole niin kuin päältä katsottuna näyttää…Kun siis kohtaat lähimmäisiäsi, kohtaa heitä ihmisinä, persoonina joita keskityt kuuntelemaan, olemaan läsnä keskustelussa, unohda täksi aikaa kokonaan puhelimesi ja ole läsnä. Tällä on suuri vaikutus niin sinuun kuin lähimmäiseesi. 

”Tämä hetken kestävä, kevyt ahdistuksemme tuottaa määrättömän, ikuisen kirkkauden meille, jotka emme kiinnitä katsettamme näkyviin vaan näkymättömiin, sillä näkyvät ovat ajallisia mutta näkymättömät iankaikkisia.”

2. kirje korinttilaisille 4:17-18 FINRK

Alun otsakkeesta ja johdannosta nousi mieleeni laulun sanat, jotka Helen Howarth Lemmel on vuonna 1918 säveltänyt ja sanoittanut. Laulujen sanoitukset jäävät usein puhuttelemaan ja aikojenkin päästä Pyhä Henki voi nostaa ne mieleesi ja lohduttaa tai rohkaista Sinua.

”//Käännä katseesi Jeesukseen ja odota Herraasi vaieten, Sillä Jeesuksen suuren rakkauden saahan syntinen osakseen.

//Suuntaa mielesi Jeesukseen ja syvälle armonsa syvyyteen. Näet tyhjäksi kaiken turhuuden, näet Jeesuksen suuruuden.

//Tunnen Jeesuksen pyhyyden ja ylistän, rukoillen kiittäen. Nytkin edessä Herran Jeesuksen tahdon viipyä palvoen.”

Siunattua viikkoa juuri sinulle♥

Marjut Rantala

Marraskuisen blogin äärellä ajatukseni pysähtyvät toistuvasti kuukauden toisen sunnuntain isänpäivään, olkoonpa päivä vasta tulossa tai jo menossa.  Keskiössä ei ole pelkästään isä – ei Taivaallinen Isä eikä vielä elossa oleva tai jo edes(=edeltä)mennyt oman perheemme isä – vaan se ainutlaatuinen suhde, joka aina muodostuu toisilleen rakkaiden ja elintärkeiden henkilöiden välille. Johanneksen ilmaisemana kaikki kiertyy ihanasti yhteen: ’Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti… Minä kirjoitan teille, lapset, te olette oppineet tuntemaan Isän…’ Mielessä olette yhtä lailla te äidit, jotka monin eri tavoin jaatte vanhemmuuden yhdessä isien kanssa.

Mietin yhteydenottoja, joita olen saanut ystäviltämme viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Tottahan joukossa on ollut iloa lapsenlapsen tulevasta hääjuhlasta tai kaivatun esikoisvauvan syntymästä. Valtaosa on kuitenkin viistänyt hyvin matalalla omiin aikuisiin lapsiin liittyen:

• Hänet pahoinpideltiin vähän aikaa sitten. Apua on, mutta se ei tavoita. Nyt on hätä! Rukoiletko?
• Säikähdin, kun hän ilmestyi ovellemme. Onneksi lähti, oli niin sekaisin. Tuttuahan tämä on.
• Hän kaatui kadulla, löi päänsä, sai aivoverenvuodon. Sairaalasta päästyään lähetettiin meidän seurantaamme.
• Edessä on ero – tämä tuli täytenä yllätyksenä. Avioliitto hajoaa vuosikymmenten jälkeen. On jo hankkinut asunnon muualta.
• Vastasi kyllä jo puhelimeen, mutta oli täynnä vihaa…

Hyvä Jumala, millä valtuutuksella kuulen ja luen näistä kivuista ja kauheuksista! Hetkistä, jolloin vanhemman ajatus lyö tyhjää… ja kaikki tuntuu enemmän kuolleelta kuin luonto marraskuussa. Kun suunnitelmia ei enää ole; on vain yksi ainoa hetki, jolloin yrittää pysyä tolpillaan!

Ja tiedänhän minä sen ainoan vastauksen: ’Hän lohduttaa meitä kaikissa ahdistuksissamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka ovat kaikenlaisissa ahdistuksissa.’ Tuota läsnäolon lohdutusta me elämän eri liemissä marinoidut vanhemmat kaipaamme. Kovin kruusattuja eivät siis ole nämä isänpäivään liittyvät mietteeni. Mutta nämä koskettavat niitä, jotka tietävät, millaista on kuoleman lyödessä varjonsa sekä ennalta aavistaen että täysin odottamatta.

Millaisten ’lammasten’ pariin Herra meitä johdattaakaan – kuten Moosesta muinoin – Mooseksen saama lupaus on vahvasti voimassa: ’Minä olen nähnyt kansani kurjuuden… ja kuullut, kun he huutavat sortajiensa tähden. Minä tiedän heidän tuskansa. Sen tähden minä olen tullut alas vapauttamaan heidät…’ ’Hänkö ei pitäisi, mitä lupaa?’ Jeesuksessa Jumala tuli niin alas kuin ikinä mahdollista. Jumala näkee, kuulee ja tietää yhä. Siinä on meidän luottamuksemme.

Onneksi on Jeesus!

Viittaukset: 1 Joh 2:13,14 / 2 Kor 1:4 / 2 Moos 3: 7 / 4 Moos 23: 19

Tulet pettymään meistä ja Jumalan teistä, mutta muista, että Jumala on uskollinen. Noilla sanoilla  eräs jo edesmennyt iäkäs Herran palvelija evästi minua, kun olin nuori ja olin ollut vasta vähän aikaa uskossa. Ihmettelin hänen sanojaan, koska uusi elämä näytti ja tuntui niin ruusuiselta. Uskovat eri seurakunnissa vaikuttivat lähes enkeleiltä. Nyt kun on kulunut vuosikymmeniä, olen saanut kokea, että ihminen on pieni ja vajavainen, mutta Jumala on suuri ja uskollinen. Erikoinen evästys uudelle uskovalle oli sittenkin tarpeellinen ja merkittävää oli se, että  tunsin sanojan lämminhenkisenä kristittynä.

Esikuvia

Kiitos Herralle, olen tuntenut ja edelleen tunnen ihmisiä, joiden elämä todistaa, että Jeesus elää. Se on rohkaisevaa, lohduttavaa ja kannustavaa. Heidän läheisyydessään olen kokenut taivaallista rauhaa ja rakkautta koetuksista ja kärsimyksistä huolimatta. He eivät ole lannistuneet eivätkä katkeroituneet  pettymyksissä. Joidenkin muisto puhuu elävästi, vaikka he ovat kauan sitten lähteneet tästä ajasta. Heiltä olen oppinut, että rukoillen eletty elämä on siunattu elämä ja armossa on aina uuden alun mahdollisuus.

Uhkakuvia

Tämän päivän uutiset eri medioiden kautta tulvivat eteemme pelottavina uhkakuvina. On sotia, suursodan uhkaa, maanjäristyksiä, tulvia, nälänhätää, vainoja, terrorismia, mielenosoituksia, ilmastokriisejä, talouskriisejä, ym. Uhkakuvat pakottavat huokaamaan, missä on Jumala?

Raamattu sanoo, että Jumala on uskollinen. Hän on luonut maailman ja valmistanut ylivertaisen pelastussuunnitelman Jeesuksessa. Esikuvia pohtiessani otin Raamattuni ja se avautui Hepr. 11.luvun kohdalta. Luku on otsioitu Uskon esikuvia. Jae 1 kuuluu: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy”. Uskon näköalat ovat toisenlaiset kuin ajallisin silmin voi nähdä. Jumala pysyy uskollisena. Hän on täysin luotettava.

Sanat ovat pieniä, yksinkertaisia merkkejä, joita yhdistämällä luomme kieltä, kommunikoimme ajatuksiamme ja ilmaisemme tunteitamme. Vaikka sanat saattavat vaikuttaa arkisilta, niissä piilee valtava voima. Kirjoitetut tai lausutut sanat ovat kuin työkaluja, joita käyttämällä voimme rakentaa tai hajottaa. Uskon, että meillä jokaisella on kokemuksia siitä, kuinka toisen lausumat sanat ovat rohkaisseet tai satuttaneet meitä. Sanojen voima ei rajoitu pelkästään siihen, mitä sanomme toisille, myös sisäisellä puheella on merkitystä. Se, miten puhumme itsellemme vaikuttaa siihen, millaisessa valossa näemme itsemme.

Kun ymmärrämme, kuinka voimakkaita sanat ovat, meidän on hyvä miettiä, miten käytämme niitä. Puhuessamme toisillemme – olipa kyseessä ystävä, työtoveri tai tuntematon ihminen – voimme valita sanat, jotka rohkaisevat, vahvistavat ja lohduttavat tai kun puhumme itsellemme, millaista sisäinen puheemme on? Olemmeko oman elämämme kannustajia vai kriitikoita? Sanat, joita valitsemme, muovaavat todellisuuttamme ja mahdollisuuksiamme.

Yksi sanojen voimakkaimmista vaikutuksista on niiden kyky yhdistää ihmisiä. Kun puhumme, jaamme paitsi tietoa, myös tunteita ja kokemuksia. Kielen avulla voimme ylittää kulttuurillisia ja fyysisiä rajoja, ja rakentaa siltoja sinne, missä niitä ei aikaisemmin ollut. Kirjat ja laulut voivat koskettaa ihmisiä ympäri maailmaa, koska sanat kantavat mukanaan tunteita ja tarinoita, jotka yhdistävät meitä kaikkia.

Raamattu, joka on maailman levinnein, eniten käännetty ja epäilemättä myös vaikutusvaltaisin teos, on muuttanut lukemattomien ihmisten elämää. Sen sanoissa on valtava voima. Jumala on sanallaan luonut koko maailmankaikkeuden.  Sanan voimalla hän voi luoda uuttaa myös sinun elämääsi. Raamattu on Jumalan puhetta sinulle. Anna sen tänäänkin puhua sinun sisimpääsi ja muuttaa maailmaasi.

Sanojen voima on valtava. Valitsemalla viisaasti sanamme, voimme rakentaa paremman maailman itsellemme ja toisille. Kun seuraavan kerran avaat suusi tai kirjoitat viestin, muista: sanoillasi on merkitystä.

Monien tietolähteiden mukaan matkalaukkulapsella (missionary kid tai third culture kid) tarkoitetaan lasta tai nuorta, joka on elänyt joko osan tai jopa koko elämänsä maassa, josta hänen vanhempansa eivät ole lähtöisin. Hyvin tyypillistä matkalaukkulapsille on ajatus siitä, että he eivät koe kuuluvansa täysin mihinkään maahan. Ensimmäisenä kielenä voi olla joku muu kuin oma äidinkieli. Näin oli esim. miehelläni Miikalla, joka asui varhaislapsuudesta asti Thaimaassa lähetyslapsena, ja oppi thaikielen ennen kuin suomen. Samoin nuorin siskoni, minun lapsuuden perheeni asuessa Boliviassa, oppi ensin espanjan ja jopa intiaanikieli quechuaa ennen kuin suomea. Sanotaan myös, että matkalaukkulapsille muodostuu tapoja ja identiteetti, joka ei ole heidän kotimaansa kaltainen, eli tässä tapauksessa suomalainen. Olen itse asunut lapsuudessani ikävuosista 10-20 ensin Espanjassa ja sen jälkeen Boliviassa. Itse koin valtavaa kulttuurieroa muuttaessani Suomeen 20-vuotiaana. Oli suorastaan järkyttävää olla suomen kansalainen, mutta silti en kokenut olevani yhtään suomalainen. Koin melkein, että passini on ainut suomalainen osa minua. Olin myös todella surullinen palatessani  Suomeen, koska olin juuri joutunut jättämään rakkaimmat ystäväni Boliviaan, ja tiesin, että emme todennäköisesti tule tapaamaan todella pitkään aikaan, tai ehkä jopa koskaan. Suomeen palaaminen olikin yksi elämäni suurimmista kriiseistä. Isäni sanoi hauskasti mutta samalla hyvin sen, että vaikka me muutimme Suomeen, niin meidän sielut jäivät vähäksi aikaa hämmentyneinä pyörimään jonnekin Atlantin yläpuolelle. Tällaisten radikaalien muutosten jälkeen on todettu, että lapsena ja nuorena on usein kasvettava henkisesti nopeammin kuin muut ikäisensä.

Meillä oli kotona aina puhuttu suomea, ja vanhempamme onneksi pitivät siitä tiukasti kiinni, jotta emme unohtaneet suomen kieltä, mutta espanja ja englanti olivat minulle selvästi vahvemmat kielet. Näin mm. unia espanjaksi ja englanniksi, koska kävin Boliviassa mm. amerikkalaista koulua ja kommunikoin kavereiden sekä sisarusteni kanssa lähestulkoon vain espanjaksi tai englanniksi. Tämän unien vieraalla kielellä näkemisen on todettu olevan merkki siitä, mikä kieli on ”päällimäisenä” ihmisen mielessä. Edelleen välillä minun on vaikea löytää sanoja suomeksi, vaikka olen asunut täällä jo yli 25 vuotta.

Minulla on kirja, jonka nimi on Nykyajan paimentolaiset. Siinä mm. kerrotaan, miten monen ulkomailla eläneen nuoren on vaikea kertoa millainen persoona hän pohjimmiltaan on. Itse elin ulkomailla juuri ne vuodet, jolloin identiteetti muokkautuu vahvasti. Siksikin olin niin hukassa itseni kanssa, kun saavuimme Suomeen. Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut ja temperamenttinen, ja molemmat piirteet sopivat latinalaiseen kulttuuriin hyvin. Mutta Suomessa tulin väärinymmärretyksi herkästi, ja minun oli omaksuttava suomalaisempi identiteetti nopeasti. Tällainen kulttuurin matkiminen niin kielen kuin tapojen osalta on todettu olevan tyypillistä erityisesti lapsena ulkomailla asuneille. Kun koko elämän on matkinut toisten ihmisten murretta, eleitä ja tyylejä, niin se jää herkästi päälle. Kun muutimme Turkuun 20 vuotta sitten mieheni kanssa, niin huomasin töissäni Tyksissä puhuvani aika sujuvaa turunmurretta turkulaisille potilaille vain pari viikkoa sen jälkeen, kun olimme muuttaneet Turkuun.

Mutta miksi kerron tästä kaikesta? Syy on se, että niin meidän Turun helluntaiseurakunnassa kuin muissakin seurakunnissa on lähettiperheitä, kenen lapset elävät samantyyppistä elämää kuin itse elin. Tällainen elämä on valtava rikkaus, mutta samalla myös raastavaa. Siksi on tärkeää, että me Suomessa olevat muistamme lähettiperheitä eri tavoin. Muistan itse lapsena isona kohokohtana sen, kun sukulaisemme tai tuttavaperheemme lähettivät meille paketteja Suomesta Boliviaan, ja paketeissa oli suomalaisia karkkeja ja hapankorppua tai jopa Turun sinappia. Mutta vielä tärkeämpiä olivat ne rukoukset, millä meidän perhettä kannettiin. Sekä isäni että pikkusiskoni meinasivat kuolla trooppisiin sairauksiin, ja molempien selviäminen taudeista oli täysi Jumalan ihme. Joten muistetaan meidän lähettejä ja heidän lapsiaan erityisesti rukouksin. Ja samoin ne paketit tai kirjeet ja kortit, mitkä tuovat suomalaista kulttuuria ulkomaille, ovat myös tärkeitä.

Minulle rakas Raamatunpaikka on Hebrealaiskirje luku 14. Se on lohduttanut erityisesti silloin, kun olen tuskaillut sen kanssa, kuka minä olen ja mistä olen kotoisin. Siinä luvussa sanotaan: ” Sitä mitä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuivat näin, osoittivat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.” Miten lohduttavaa tietää, että meitä odottaa taivaallinen isänmaa, missä emme enää ikinä koe itseämme vieraiksi tai muukalaisiksi.  

Ystävällisin terveisin,

Anu Tourunen

Toukokuussa keskustelin synnyinmaansa pakon edessä jättäneen henkilön kanssa. Hän on lähtöisin eräästä Lähi-idän arabimaasta. Syntynyt usko Jeesukseen oli pakottanut hänet lähtemään kohti tuntematonta päämäärää. Hän olisi halunnut päästä Pohjois-Amerikkaan, mutta lopulta Australia otti hänet vastaan. Nyt hän tekee sieltä käsin vahvaa kristillistä mediatyötä muslimien parissa. Hänen haaveenaan on päästä vielä joskus käymään synnyinmaassaan.

Viime vuoden puolivälissä maailmassa oli arviolta noin 36,4 miljoonaa pakolaista. He olivat joutuneet jättämään taakseen sukunsa ja yhteisönsä sekä tutun kulttuurin ja kielen. Monet heistä eivät ole voineet valita sitä maata, mihin heidät on ohjattu aloittamaan elämää uudelleen. Yksinäisyys, ulkopuolisuus ja toivottomuus ovat tulleet liiankin tutuiksi monille heistä.

Pakotetun pakolaisuuden rinnalla vielä laajempi ilmiö on vapaaehtoinen pakolaisuus. Siitä ei ole tilastoja, mutta lukemat liikkuvat miljardeissa. Siksi suomalainenkin voi elää pakolaisena Suomessa, tosin ei paossa Suomesta vaan jokaisen ihmisen syvimmästä kodista, joka löytyy yhteydestä Jumalaan.

Ensimmäiset tällaiset pakolaiset olivat ensimmäinen Jumalan luoma ihmispari. Heidän idyllinsä paratiisissa särkyi heidän kapinoidessaan Jumalaa vastaan. Kukaan ei pakottanut heitä kapinaan, vaan vapaaehtoisesti he valitsivat seurata mieluummin Paholaisen houkutuksia kuin Jumalan ohjeita. Heidän kaltaisiaan hengellisiä pakolaisia on jokaisesta meistä tullut.

Useimpia tämän ajan pakolaisia ei kutsuta koskaan takaisin synnyinmaahansa. Ja jos kutsutaan, taustalla on pahoja ajatuksia ja suunnitelmia. Jumala on tälle toiminnalle täydellinen vastakohta. Hän ei ainoastaan kutsu luotaan lähteneitä pakolaisia takaisin luokseen vaan rakastaa jokaista heistä koko sydämestään. Tämän rakkautensa hän osoitti kirkkaimmin sälyttämällä meidän rangaistuksemme ja tuomiomme oman poikansa Jeesuksen kannettavaksi.

Olipa pakolaisuutesi luonteeltaan kokonaan hengellistä tai osittain luonnollista ja osittain hengellistä, hengellinen pakolaisuutesi päättyy, kun päätät uskoa Jeesukseen syntiesi sovittajana ja korotat hänet elämäsi todelliselle valtaistuimelle. Silloin pääset takaisin aidoimpaan kotiisi, Jumalan yhteyteen. Sinun ei tarvitse haaveilla siitä, että pääsisit käymään Jumalan luona. Kun palaat hänen luokseen, saat jäädä sinne ikuisesti.

Sanon tämän nyt suoraan. Minua harmittaa, että moni hieno oivallus ja huomio kuluu käytössä. Kun oivaltava idea ja sattuva sanonta muuttuu kliseeksi, se menettää ilmaisuvoimaansa. Ajatuksen voimaan turtuu, kun luulee ymmärtävänsä, mitä ilmaisulla perimmältään tarkoitetaan. Näin on käynyt esimerkiksi ajatukselle, onko lasi puoliksi täysi vai puoliksi tyhjä. On ratkaisevan tärkeää, valitseeko elämässään eri tilanteissa valittavan ja voivottelevan asenteen vai tarkasteleeko tilannetta kiitollisuuden perustalta. Kiitollisuus kasvattaa mielen tyyneyttä ja luottamusta Jumalaan sekä lisää onnellisuutta. Toisaalta onnellisuus luo tilaa kiitollisuudelle ja Jumalan rakkaus meitä kohtaan synnyttää kiitollisuutta. Lisäksi vastaan tulee tilanteita, joissa mielen tyyneys on kiitollisuuden edellytys.

Raamatussa on kuvattuna monia hätkähdyttäviä tilanteita, joita lukiessa yllättyy ihmisten reaktioista. Kun Jeesus parantaa kymmenen spitaalista (Luuk. 17: 11-19), vain yksi heistä palaa kiittämään Jumalaa ihmeestä. Varmaan kiitollisuutta voi ilmaista monella tavalla, mutta aina on se riski, että me unohdamme, mitä hyvää Jumala on meille antanut tai tehnyt. Ainakin Daavid kokee tarvetta muistuttaa itseään tästä Psalmissa 103, jossa hän armollisen Jumalan ylistyksen yhteydessä muistuttaa itseään olemaan unohtamatta, kuinka hyvä Jumala on olemukseltaan ja teoiltaan.

Olen tavannut ihmisiä, joiden elämä on viritetty täysin kiitollisuuden taajuudelle. Nämä ihmiset ovat oppineet myös luottamaan Jumalaan oikeastaan kaikessa ja varauksetta. Kun kiitos kumpuaa erilaisten vaikeuksien keskeltä ja haastavissa tilanteissa täysin vapaasti, spontaanisti ja luonnollisesti, ymmärrän jotakin kiitollisuuden perimmäisestä olemuksesta. Kiitollisuus on enemmän kuin valinta, sillä enenevästi kiitollinen ihminen luonnostaan havaitsee asioita, tilanteita ja ihmisiä ympärillään, joista voi olla kiitollinen. Kiitollisuus voi edellyttää asennetta ja luonnetta, mutta se on kuitenkin arvostettavaa luonnetta ja hyvää asennetta suurempaa. Käsitän asian niin, että kiitollisuus syntyy, kehittyy ja kasvaa rakkaudesta.

Kun rakkaus Jumalaan valtaa meidät, olemme väistämättä kiitollisia. Kun on kiinni rakkauden lähteessä, syitä kiitollisuuteen ei tarvitse etsiä tai kaivaa, saati pakottaa esiin. On mahdollista kiittää joka tilassa, sillä se on Jumalan tahto meihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa (1. Tess. 5: 18). Kehotus on kaukana vaatimuksesta tai ideaalista, jos sen ymmärtää Jumalan rakkaudesta ja hyvästä tahdosta käsin. Kiitollisuus tuottaa hyvää hedelmää ja kasvattaa rakkautta.

On kiitollisuuden taidossa sekä sen kokemisessa ja osoittamisessa tietenkin paljon opittavaa, varmaan koko elämäksi. Kiitollisuus on toisaalta myös jatkuvasti annettua lahjaa, jonka voi vastaanottaa uudelleen ja uudelleen. Lahjan käsitteen avulla on helpompi ymmärtää myös seuraava ajatus. Kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä (Ef. 5: 20). Kiitollisuus asenteena ja valintana on vain kapea suorittajan näkökulmaa korostava näkymä kiitollisuuteen, kun sitä vertaa rakkauden ja lahjan avaamiin Jumalan kuvaa meissä kasvattaviin näköaloihin. Voimme siis pyytää ja rukoilla, että kiitollisuus meissä kasvaisi!

Juuri nyt tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että sain kirjoittaa tämän blogitekstin. Samalla olen kiitollinen jokaisesta blogitekstejä tänne kirjoittavasta tiimin jäsenestä. Kiitos eri blogitekstien ajatuksista, jotka ovat rikastuttaneet elämääni. Kiitos Jumalalle.                                                          

Vesa Partanen

2000-luku on tuonut arkeeni kolmen hyvin läheisen ihmisen kuolinpesän hoidot. Syvimmin tunnoin hoidin palvelusta aikuistuneen tyttäremme muistolle; kauniista kotipesästä oli tullut kuolinpesä. Sen jälkeen oli vuorossa jo ikääntyneen isäni jäämistö ja siitä muutaman vuoden kuluttua se tavaramäärä, joka vielä oli ollut äitini maallista omaisuutta. Tällöin järki ja tunne kulkivat kiitollisuudella samaa rataa: näinhän elämässä yleensä käy. Kun näin äitini silmien sulkeutuvan täällä ajassa viimeisen kerran, tiesin: maalliset maljakot ovat muuttuneet kristallikruunuihin siinä kodissa, jota Jeesus lupasikin mennä meille valmistamaan. 

Myös seurakuntakiinteistömme monet salassa olevatkin tilat ovat tulleet tutuiksi huoltotiimiurakan puitteissa. Puistokatu 6b vintin häkkivarastosta laatikon pohjalta löytynyt Turun Sanomat oli ollut uunituore seurakuntakiinteistömme palveltua vasta kolme vuotta… siis yli kuusikymmentä vuotta sitten. Vastikään olen käynyt läpi myös kotitalomme tyhjentyneen naapurusasunnon. Olen vienyt ja tuonut… kulkenut ees taas, siivonnut ja sortteerannut. Upea Lähetyskirpputorimme Rauhankadulla sai minusta jo kauan sitten vakituisen asiakkaan.

Yhdellä seinäntakaisella järjestelykerralla minut pysäytti mieleeni pulpahtanut yllättävä kehotus: ’Toimita talosi!’ Tiesin sanojen nousevan Raamatusta: profeetta Jesaja oli lausunut ne Herran käskystä kuningas Hiskialle, sillä ’sinä kuolet, etkä enää parane’. Pelkästä armosta Hiskia sai kuitenkin lisää elinvuosia, mutta silti loppu häämötti edessä vääjäämättä. Niin kuin se häämöttää meilläkin, tavalla tai toisella. Pysähdyin tosiasian äärelle: miten paljon arjessamme kuluukaan aikaa tuomiseen ja viemiseen, siirtämiseen ja muuttamiseen, korjaamiseen ja kunnostamiseen. Omassa asumisessammekin olemme jo puhuneet siitä, miten paljon vähemmällä pääsisimme asuessamme jossakin muualla kuin nuoruuteni 60-luvun kotitalossa. Ja silti… siellä ovat juuret.

Liekit -musikaali sanoitti aikanaan asian surullisimman puolen: ’Kohennamme kotiamme, rakennamme uutta unohtaen kulkevamme kohti ikuisuutta…’ Nuoren perheen ensimmäistä kotia tuolloin eläneenä jäin kiinni noista sanoista; ne kolahtivat tosi lujaa. ’Herra, älä anna tuon olla koskaan kohdallamme totta!’

Ytimeen keskittyminen ja tarpeettoman karsiminen ei ole kuolinsiivousta. Se on mitä suurimmassa määrin elämänsiivousta: saamme tilaa ja aikaa keskittyä siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Että olemme hyviä taloudenhoitajia kaikissa niissä asioissa, jotka Jumala on meille uskonut. Että aikamme ei kulu samojen kamojen paljoudesta tuskailemiseen. Saamme kiitollisesti iloita siitä, mikä meille riittää tässä ja nyt, ja vielä järjestyksessä ollen. Tarpeettomat voimme panna ilolla kiertoon monin eri tavoin. Hyvän tekeminen tekee aina hyvää myös omalle mielelle ja omille varastotiloille.

Talon toimittaminen on verraton ohje jokaisessa elämänvaiheessa. Se on yksinkertaisesti paras: Keskity siihen, mikä on elämässäsi kaikkein tärkeintä. Tee sille tilaa, konkreettisesti ja aineettomasti. Siihen on keinoja, vaikka valtavat aikasyöpöt vaanivat parhaimman ydintä. Ei Jeesus turhaan meitä ohjeistanut: ’Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.’

 Viittaukset  Joh 14:2-3 / 2 Kun 20:1 ja Jes 38:1/ Liekit: Anna-Mari Kaskinen / Matt 6:21