Blogi

Meillä on läheisiä ystäviä yli kirkkokuntarajojen. Kristuksen ruumis on yksi. Sisin aistii äkkiä, milloin kyseessä on perhepiirin tapaaminen. ’Ne ovat saman Isän lapsia, joilla on veljenä Jeesus Kristus’ muotoili raamatunopettaja osuvasti piirtäen selkeät ääriviivat Jumalan perheväen muotokuvaan.

Yhteisellä automatkalla ystävämme aloitti mielenkiintoisen keskustelun: ’Vierastan sitä, että uskonasioissa pitäisi tehdä ratkaisu. Jumalahan on jo antanut pelastuksen lahjan; ei meillä siinä enää mitään omaa osuutta ole.’

Yksi viime vuosituhannelle tyypillinen ratkaisukeskeisen teologian määritys seurasi minua varjon lailla vuosikymmenten ajan: ’Sinä muistat sen päivän ja hetken, jolloin olet antanut elämäsi Jeesukselle!’ Mutta minä raukkapa en muistanut. Rakkaasta Aarre-isästä jatkumo vielä enempi rakastavaan Taivaan Isään oli ollut selviö aina. Asiassa ei ollut epätietoisuutta tyyliin ollako vai eikö olla; kulttuuriset muotoseikat vain välillä hämmensivät. Kunnes sitten opin kuittaamaan mieleen nousseet kysymysmerkit lyhyesti: ’Jos en ole ennen ratkaisua tehnyt, teen sen nyt.’

Matkatoverimme kanssa olimme täysin samaa mieltä siitä, että kaikki on tehty valmiiksi. Jumalan antama lahja on Lahja sellaisenaan. En voi lisätä siihen mitään enkä ottaa pois. Mutta vastaanotettava se on, ettei se jää omalla kohdalla turhaksi. Keskeisintä ei ole se, miten, missä ja milloin armosta on tullut itselle totta. Sillä, onko hetki tai prosessi taltioitunut pysyvästi mielessä säilyviin muistoihin, emme voi nostaa lahjan arvoa. Muistamattomuus ei myöskään häivytä sitä olemattomiin. Ilman Jumalan vetovoimaa emme pääsisi edes osallisiksi pelastuksen lahjasta!

’Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.’ Siinä se on: Jumalan täydellinen lahja, jottei yksikään, joka häneen uskoo…. Tämä osuus jää ihmisen kontolle, tämä turvautuminen Kristukseen. ’Nyt ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.’ Siis ovat tänään, päivämääristä viis.

Tämä on Taivaan Isän suurenmoinen lahja isänpäivän tuntumissakin.

Viittaukset: 1 Kor 12: 20 / Jukka Norvanto / Joh 6:44 / Joh 3:16 / Room 8:1

Missä olisinkaan tänään 70-vuotiaana, ellen olisi 45 vuotta sitten saanut kuulla elävää sanomaa Jeesuksesta ja ristinmuotoisesta pelastavasta rakkaudesta jokaista ihmistä kohtaan? Missä olisinkaan, ellen olisi avannut sydämeni ovea Hänelle ja minulle olisi tuolloin julistettu anteeksiantoa ja elämisen muutoksen mahdollisuutta?

Missä olisinkaan ilman tuota uskollista ristinmuotoista rakkautta, kun tasan 30 vuotta sitten kuulin sairastuneeni akuuttiin leukemiaan ja luulin, että aikani oli lähteä tästä ajasta? Missä olisinkaan, kun 18 vuotta sitten kuulin sairastuneeni rintasyöpään ja tein elämän päättymisen inventaariota Jumalan edessä? Joko nyt oli aikani lähteä? Ei ollut, vaan sama ristinmuotoinen rakkaus kantoi eteenpäin, niidenkin vuosien läpi.

Mihin olisinkaan turvautunut ja paennut ihmissuhteiden karikoissa ja henkilökohtaisissa myrskyissä, jopa tsunameissa, ellen tuntisi Armahtajaa, joka on sanonut: ”Älä pelkää. Minä olen sinun kanssasi. Älä arkana pälyile, minä olen sinun Jumalasi. Minä autan sinua. Minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä.” Nuo sanat ovat kultakirjaimin kirjailtu sieluni seinämiin.

Mihin turvautuisin näinä outoina aikoina, kun sanomat sodista ja pahan vallasta enenevästi tulvivat tietoisuuteeni eri medioiden kautta? Kaikenlainen epäinhimillinen kärsimys pakottaa huokaamaan, missä olet Jumala. Ristinmuotoinen Rakkaus valvoo ja toteuttaa oman Sanansa maailmassa. Yksi Hänen nimistään on Rauhanruhtinas. Hän rohkaisee: – Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. (Fil.4:6-7)

Digilaitteiden käyttäjänä meistä jokainen on todennäköisesti törmännyt tilanteeseen, jossa läppärin, tabletin tai älypuhelimen näyttöön tulee ilmoitus ” Akkuvirta vähissä, kytke laturi”. Ongelma on helposti ratkaistavissa, mikäli lähistöllä on pistorasia, josta on lisää virtaa saatavilla. Virrankulutukseen voi myös vaikuttaa muokkaamalla järjestelmäasetuksia tai vähentämällä koneen kuormitusta sulkemalla turhat taustalla pyörivät ohjelmat.  Oman kehomme kohdalla tilanteen ratkaiseminen ei ole aina yhtä yksinkertainen, kun keho antaa signaaleja liiallisesta kuormituksesta ja voimavarojen hiipumisesta.

Arkeen, työelämään ja ylipäätään elämään voi sisältyä useita kuormittavia tekijöitä. Miten selvitä kuormituksen ja palautumisen tasapainosta eli akun kulumisesta ja sen lataamisesta? Jeesus ymmärsi ja ymmärtää tasapainon merkityksen elämässämme. Jeesus sanoi: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” Ihmisiä näet tuli ja meni koko ajan, eivätkä opetuslapset ehtineet edes syödä. Niin he lähtivät veneellä mennäkseen autiolle seudulle yksinäisyyteen (Mark.6:31,32).

Nykyaikana kuormitusta lisäävät kasvokkain tapahtuvien kohtaamisten ohella sähköpostin, sosiaalisen median ja pikaviestimien tulva. Nopeatempoinen media väsyttää aivojamme. Ilman asioiden priorisointia ja tervettä rajanvetoa uuvumme. Keho ja mieli tarvitsee lepoa. Missä on sinun elämäsi autio paikka, jossa on tilaa rauhoittua ja mahdollisuus olla yksin vuorovaikutuksessa oman sisimpäsi ja Luojasi kanssa?

Mikäli koet, että akkusi on tyhjä tai tyhjenemässä, elämäsi tarvitsee muutosta. Jo pienetkin asiat voivat toimia muutoksen tukena. Mitä jos kännykän vilkuilun sijaan uskaltaisit olla enemmän läsnä itsesi, lähimmäisesi ja Jumalan kanssa.  Meidän ylikuormittunut sisäinen maailmamme tarvitsee vihreää siirtymää. ”Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä” kirjoitetaan Psalmissa 23. Vihreä niitty voi löytyä yllättävän läheltä, mikäli vain uskallamme pysähtyä hetkeksi, kuunnella ja kääntää katseemme oikeaan suuntaan.

Olen pariin kertaan nähnyt tv:sta pyhiinvaellusjumalanpalveluksen. Siinä pieni joukko ihmisiä kulkee tanskalaisessa kesäisessä luonnossa keskustellen. He kulkevat viljapellon reunaa, poikkeavat pieneen metsään, josta löytävät kaivon. Kaivon äärellä he lukevat raamattua, laulavat ja rukoilevat. Kun he lähtevät jatkamaan matkaa kohti seuraavaa levähdyspaikkaa, he rukoilevat Pyhän Birgitan rukouksen: “Herra, osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan.” Joka kerta lähtiessään uudesta levähdyspaikasta eteenpäin he rukoilevat tuon saman rukouksen.

Näinhän mekin olemme monissa elämämme vaiheissa ja valintatilanteissa pyytäneet: “Herra, osoita minulle tie. Neuvo minua valitsemaan oikea suunta. Suo minun tehdä oikea ratkaisu.”

Kun Jeesus valmisti opetuslapsia poismenoonsa, hän sanoi: “Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen.” Opetuslasten vastaus oli: “Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” ( Joh. 14: 4-6 ). Hän ja vain hän on tie Isän luo. Kun seuraamme Häntä, pääsemme perille. Ei siis mitään ongelmaa eikä huolta. Minäkin tiedän tien.

Ongelma ei olekaan siinä, ettemmekö tietäisi tietä, mitä meidän on kuljettava. Pyhän Birgitan rukouksen jälkiosa “…ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan” kertoo sen, mikä meille on vaikeaa. Miksi olemme haluttomia seuraamaan Jeesuksen askelissa?

Eräässä uskontunnustuksessa sanotaan: “Sinä olet tie, mutta en ole seurannut Sinua.” Jeesus sanoi opetuslapsilleen: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” ( Lk. 9: 23 ) Emme ole kovin halukkaita oman luontomme puolesta kieltämään itseämme ja ottamaan ristiämme. Päinvastoin. Haluamme toteuttaa itseämme ja karistaa omat ristimme harteiltamme. Usein saatamme jopa itsekkäästi ajatella, että meillä on oikeus tehdä oman mielemme, halujemme ja mukavuutemme mukaan.

Minulla on tapana lukea Turun Sanomista Päivän Sana. Jokin aika sitten siellä oli rukous: “Herramme Kristus. Usein ajamme sinut pois arkipäivästämme pyhään kaukaisuuteen, taivaan korkeuksiin, saadaksemme kulkea itsekkäitä polkujamme.”

Tänään rukoilen: “Herrani Kristus. Tee minut halukkaaksi vaeltamaan Sinun tietäsi, ottamaan ristini ja seuraamaan Sinua.”

Toisen ihmisen lempeä katse, hymy, tervehdys tai kysymys mitä sinulle kuuluu, voi olla merkittävä siunaus juuri silloin kun kokee itsensä väsyneeksi, alakuloiseksi tai yksinäiseksi. Aito lämmin kohtaaminen voi saada aikaan tunteen siitä että olen arvokas ja minusta välitetään. Me näemme ulkoisia asioita toisistamme, mutta sisäiset ristiriidat eivät usein näy. Me emme voi tietää mitä toinen ihminen on juuri kokenut tai kantaako hän kenties jotakin taakkaa menneisyydestä. Me saatamme olettaa monenlaista, arvioida tai ehkä kokea, että toista ihmistä on nyt syytä ravistella, laittaa ruotuun tai käskeä muuttumaan. 

Hengellisyys ja juuri hengen hedelmät joita ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22) näkyvät silloin, kun emme asetu toistemme yläpuolelle, vaan olemme toinen toistemme vierellä. Kristillisyys toisiamme kohtaan näkyy parhaiten siinä miten kohtaamme toisemme arjessa. On tärkeää kun saa kokea tulleensa nähdyksi ja kuulluksi, että joku ottaa vakavasti, aitona ihmisenä jolla on oma tarina. 

Raamatussa  kerrotaan Bartimeuksen ja Jeesuksen kohtaamisesta. Bartimeuksen sanottiin olevan sokea ja kerjäläinen. Toiset käskivät häntä olemaan hiljaa, hänen huutaessaan Jeesusta, mutta Jeesus halusi tietää mitä asiaa tien vieressä olevalla pojalla oli. (Markus 10: 46-52) Jeesus osoitti hänelle puhuessaan, että Bartimeus on arvokas ihminen ja hänen asiansa on tärkeä, ja ettei hänen kohdallaan käännetä kasvoja pois, vaan hänen seuransa kelpaa.

Miten me kohtaamme ihmisen jota muut ehkä halveksivat ja jota toiset osoittavat vääränlaiseksi? Onko helpompi kääntää kasvot pois ja ehkä vaatia toista muuttumaan? Luotammeko siihen että Jumala voi auttaa meitä jokaista ja että Hän tietää jokaisen ihmisen tarpeet?  Meidän tehtävämme ei ole vaatia ja painostaa toisiamme, vaan olla ihmisiä toinen toisillemme. Miten armollista Jumalan suunnitelmaa on se, että saamme vajavaisena ihmisenä kohdata toinen toisemme.