Blogi

Uuden vuoden alkaessa haluamme usein aloittaa sen korjaamalla jotain sellaista omassa elämässämme, johon olemme tyytymättömiä. Haluamme elää terveellisemmin, liikkua enemmän tai elää enemmän todeksi kaikkea sitä hyvää, jota elämään voimme saada. Jos tämä ilmiö pääsee itseltä unohtumaan, niin ajankohtaiset mainokset kyllä palauttavat sen nopeasti mieleen. Itsensä tutkiminen voi tässäkin kohtaa johtaa hyvien lupausten lisäksi kohtuuttomaan itsensä syyttelemiseen tai haluun kieltää jotain, olla näkemättä mitä omassa elämässä olisi hyvä pyrkiä muuttamaan.

Ennen uuden tavoitteen asettamista päivittäiseen askelmäärämme, voimme miettiä mistä tarve antaa lupauksia nousee mieleemme. Siitä huolimatta, että tiedämme varmaan jokainen kokemuksistamme miten parhaatkin uuden vuoden lupaukset unohtuvat yleensä jo alkuvuoden aikana. Jopa ne, joissa lupaamme olla lupaamatta mitään. Ennemmin tai myöhemmin pyrimme laittamaan elämää parempaan kuntoon ja muuttamaan elämän suuntaa.

Näihin lupauksiin on ihmiskunnan historian aikana liittynyt paljon myös taikauskoa. Tutkijat kuvaavat, miten uuden vuoden lupauksilla pyrittiin vaikuttamaan koko seuraavan vuoden kulkuun. Tällöin tavanomainen, hyvä lupaus saa aivan liian suuret mittasuhteet. Tulevan vuoden kulku ja elämän suuret asiat ovat vain osittain meidän käsissämme. Joudumme usein sopeutumaan moneen sellaiseen asiaan, joita emme olisi halunneet edes miettiä. Silti me sopeudumme ja sopeutamme tällöin myös lupauksiamme.

Ehkä ajatuksen lupauksesta voi kääntää myös toisinpäin. Voimme kysyä, mitä meille on luvattu? Mitä sellaista rakennusainetta on löydettävissä alkavaan vuoteen, joka ei ole riippuvainen omasta kyvystämme toteuttaa lupauksia? Yksi suurimmista tällaisista lupauksista on Jumalan lupaus olla meidän kanssamme joka hetki riippumatta siitä mitä elämässämme on meneillään. ”En minä sinua hylkää enkä sinua jätä” (Hebr. 13:5). Tämän lupauksen turvin voimme löytää kestävän tulevaisuuden.

Jeesuksen syntyminen ihmiseksi oli Jumalan rakkauden kädenojennus sekä Israelia että koko ihmiskuntaa kohtaan. Juutalaiset olivat kerta toisensa jälkeen kääntäneet selkänsä Jumalalle ja torjuneet profeettojen parannussaarnat. Seurauksena profeetalliset äänet olivat vaienneet vuosisadoiksi. Asiat eivät olleet yhtään paremmin Israelin ulkopuolella. Kaikki olivat pois poikenneet, kukaan ei etsinyt Jumalaa.

Kaipaus yhteyteen ihmisen kanssa sai Jumalan lähtemään liikkeelle. Tällä kertaa hän ei lähettänyt profeettoja. Sen sijaan hän tuli itse. Jeesus syntyi maan päälle toisesta syystä kuin yksikään ihminen. Me synnyimme elääksemme ja etsiäksemme Jumalaa. Me synnyimme löytääksemme anteeksiannon ja iankaikkisen elämän. Jeesus taas syntyi kuollakseen meidän tähtemme ja meidän sijastamme. Hän syntyi etsiäkseen ihmistä ja antaakseen anteeksi. Hän tuli sytyttämään valon pimeyteen ja toivon toivottomuuteen. Hän tuli tuomaan iankaikkisuusperspektiivin ihmisen elämään.

Marian tultua raskaaksi enkeli kertoi Joosefille, että syntyvä lapsi pelastaisi kansan sen synneistä. Tämän Jeesus mahdollisti ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan. Jo seimen ylle kaartui ristin varjo.

Tänäkin jouluna Jumalan rakkaus ojentaa kättään ihmisiä kohti. Rukoilen, että saisit tänä jouluna kokea todeksi Matteuksen lainauksen Jesajan kirjasta:

”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel” – se merkitsee: Jumala meidän kanssamme.”

Matt. 1:23

”Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus.” 2.Kor. 3:17

Tämä Päivän Sana pysäytti minut muutama viikko sitten ja jäin sitä ”makustelemaan”. Se tuntui hyvältä ja avasi jotain sisimmässäni. Lue sinäkin se vielä uudelleen. Omaksu se ja ota se itsellesi lahjana vastaan, ja mikä lahja! Olla vapaa!

Kun me rukoilemme Jeesuksen nimessä, Hänen henkensä on läsnä meidän keskellämme tai rukoillessamme yksin Hänen Henkensä on siinä sinun kanssasi. Me siis saamme nauttia vapaudesta Jeesuksen nimessä ja olla Hänen läsnäolossaan, me saamme olla vapaita kaikesta muusta sekä vapaita myös sielunvihollisen vaikutuspiiristä. Rukouksessa ja ylistämisessä on voimaa, koska siinä Herran Henki ON läsnä! Ja Hänen läsnäolossaan me muutumme ja rakennumme hengessämme, mutta myös käytökseltämme.

”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.” Gal. 5:1

Pidetään kiinni tästä Jeesuksen meille jokaiselle ristin kuolemalla antamasta vapaudesta. Meillä on etuoikeus nauttia siitä ja levätä Kristuksessa. Muistakaamme silti valvoa omaa tilaamme ja rakastaa toinen toistamme, kuten kirje galatalaisille kehoittaa:

”Teidät on kutsuttu vapauteen, veljet. Mutta älkää tämän vapauden varjolla päästäkö itsekästä luontoanne valloilleen, vaan rakastakaa ja palvelkaa toisianne.” Gal. 5:13

Valvotaan ja ei vaienneta omaatuntoamme, kun se huomauttaa meitä vaan ojentaudutaan tällöin sen mukaisesti. Tämä palkitsee meidät pitkässä juoksussa ja kääntää meidät pikkuhiljaa toimimaan enemmän ja enemmän Jumalan mielen mukaisesti, jos vain annamme Pyhän Hengen tehdä työtään meissä ja kuuntelemme Häntä.

”»Valvokaa siis, sillä te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee.” Matt. 24:42

Meillä on syytä valvoa ja rukoilla. Rukoillaan ,koska se vahvistaa ja rakentaa meitä, Jeesuksessa olemme voittajan puolella! Rukouksessa me saamme rukousvastauksia, voittoja, parantumista niin sisäisesti kuin fyysisesti, mutta ennen kaikkea, me saamme nauttia Jeesuksen läsnäolosta elämässämme ja tietää, että kerran pääsemme Hänen nimessään perille, Jeesuksen ristintyön ansiosta.

”Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut. Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.” Room. 8:37-39

”Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana. Tehkää tämä kaikki rukoillen ja anoen. Rukoilkaa joka hetki Hengen antamin voimin. Pysykää valveilla ja rukoilkaa hellittämättä kaikkien pyhien puolesta.” Ef. 6:14-18

Siunausta adventtiaikaan!

Marjut Rantala

Meillä on läheisiä ystäviä yli kirkkokuntarajojen. Kristuksen ruumis on yksi. Sisin aistii äkkiä, milloin kyseessä on perhepiirin tapaaminen. ’Ne ovat saman Isän lapsia, joilla on veljenä Jeesus Kristus’ muotoili raamatunopettaja osuvasti piirtäen selkeät ääriviivat Jumalan perheväen muotokuvaan.

Yhteisellä automatkalla ystävämme aloitti mielenkiintoisen keskustelun: ’Vierastan sitä, että uskonasioissa pitäisi tehdä ratkaisu. Jumalahan on jo antanut pelastuksen lahjan; ei meillä siinä enää mitään omaa osuutta ole.’

Yksi viime vuosituhannelle tyypillinen ratkaisukeskeisen teologian määritys seurasi minua varjon lailla vuosikymmenten ajan: ’Sinä muistat sen päivän ja hetken, jolloin olet antanut elämäsi Jeesukselle!’ Mutta minä raukkapa en muistanut. Rakkaasta Aarre-isästä jatkumo vielä enempi rakastavaan Taivaan Isään oli ollut selviö aina. Asiassa ei ollut epätietoisuutta tyyliin ollako vai eikö olla; kulttuuriset muotoseikat vain välillä hämmensivät. Kunnes sitten opin kuittaamaan mieleen nousseet kysymysmerkit lyhyesti: ’Jos en ole ennen ratkaisua tehnyt, teen sen nyt.’

Matkatoverimme kanssa olimme täysin samaa mieltä siitä, että kaikki on tehty valmiiksi. Jumalan antama lahja on Lahja sellaisenaan. En voi lisätä siihen mitään enkä ottaa pois. Mutta vastaanotettava se on, ettei se jää omalla kohdalla turhaksi. Keskeisintä ei ole se, miten, missä ja milloin armosta on tullut itselle totta. Sillä, onko hetki tai prosessi taltioitunut pysyvästi mielessä säilyviin muistoihin, emme voi nostaa lahjan arvoa. Muistamattomuus ei myöskään häivytä sitä olemattomiin. Ilman Jumalan vetovoimaa emme pääsisi edes osallisiksi pelastuksen lahjasta!

’Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.’ Siinä se on: Jumalan täydellinen lahja, jottei yksikään, joka häneen uskoo…. Tämä osuus jää ihmisen kontolle, tämä turvautuminen Kristukseen. ’Nyt ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.’ Siis ovat tänään, päivämääristä viis.

Tämä on Taivaan Isän suurenmoinen lahja isänpäivän tuntumissakin.

Viittaukset: 1 Kor 12: 20 / Jukka Norvanto / Joh 6:44 / Joh 3:16 / Room 8:1

Missä olisinkaan tänään 70-vuotiaana, ellen olisi 45 vuotta sitten saanut kuulla elävää sanomaa Jeesuksesta ja ristinmuotoisesta pelastavasta rakkaudesta jokaista ihmistä kohtaan? Missä olisinkaan, ellen olisi avannut sydämeni ovea Hänelle ja minulle olisi tuolloin julistettu anteeksiantoa ja elämisen muutoksen mahdollisuutta?

Missä olisinkaan ilman tuota uskollista ristinmuotoista rakkautta, kun tasan 30 vuotta sitten kuulin sairastuneeni akuuttiin leukemiaan ja luulin, että aikani oli lähteä tästä ajasta? Missä olisinkaan, kun 18 vuotta sitten kuulin sairastuneeni rintasyöpään ja tein elämän päättymisen inventaariota Jumalan edessä? Joko nyt oli aikani lähteä? Ei ollut, vaan sama ristinmuotoinen rakkaus kantoi eteenpäin, niidenkin vuosien läpi.

Mihin olisinkaan turvautunut ja paennut ihmissuhteiden karikoissa ja henkilökohtaisissa myrskyissä, jopa tsunameissa, ellen tuntisi Armahtajaa, joka on sanonut: ”Älä pelkää. Minä olen sinun kanssasi. Älä arkana pälyile, minä olen sinun Jumalasi. Minä autan sinua. Minä tuen sinua vanhurskauteni oikealla kädellä.” Nuo sanat ovat kultakirjaimin kirjailtu sieluni seinämiin.

Mihin turvautuisin näinä outoina aikoina, kun sanomat sodista ja pahan vallasta enenevästi tulvivat tietoisuuteeni eri medioiden kautta? Kaikenlainen epäinhimillinen kärsimys pakottaa huokaamaan, missä olet Jumala. Ristinmuotoinen Rakkaus valvoo ja toteuttaa oman Sanansa maailmassa. Yksi Hänen nimistään on Rauhanruhtinas. Hän rohkaisee: – Älkää mistään murehtiko, vaan kaikessa saattakaa pyyntönne rukouksella ja anomisella kiitoksen kanssa Jumalalle tiettäväksi. Ja Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa. (Fil.4:6-7)

Digilaitteiden käyttäjänä meistä jokainen on todennäköisesti törmännyt tilanteeseen, jossa läppärin, tabletin tai älypuhelimen näyttöön tulee ilmoitus ” Akkuvirta vähissä, kytke laturi”. Ongelma on helposti ratkaistavissa, mikäli lähistöllä on pistorasia, josta on lisää virtaa saatavilla. Virrankulutukseen voi myös vaikuttaa muokkaamalla järjestelmäasetuksia tai vähentämällä koneen kuormitusta sulkemalla turhat taustalla pyörivät ohjelmat.  Oman kehomme kohdalla tilanteen ratkaiseminen ei ole aina yhtä yksinkertainen, kun keho antaa signaaleja liiallisesta kuormituksesta ja voimavarojen hiipumisesta.

Arkeen, työelämään ja ylipäätään elämään voi sisältyä useita kuormittavia tekijöitä. Miten selvitä kuormituksen ja palautumisen tasapainosta eli akun kulumisesta ja sen lataamisesta? Jeesus ymmärsi ja ymmärtää tasapainon merkityksen elämässämme. Jeesus sanoi: ”Lähtekää mukaani johonkin yksinäiseen paikkaan, niin saatte vähän levähtää.” Ihmisiä näet tuli ja meni koko ajan, eivätkä opetuslapset ehtineet edes syödä. Niin he lähtivät veneellä mennäkseen autiolle seudulle yksinäisyyteen (Mark.6:31,32).

Nykyaikana kuormitusta lisäävät kasvokkain tapahtuvien kohtaamisten ohella sähköpostin, sosiaalisen median ja pikaviestimien tulva. Nopeatempoinen media väsyttää aivojamme. Ilman asioiden priorisointia ja tervettä rajanvetoa uuvumme. Keho ja mieli tarvitsee lepoa. Missä on sinun elämäsi autio paikka, jossa on tilaa rauhoittua ja mahdollisuus olla yksin vuorovaikutuksessa oman sisimpäsi ja Luojasi kanssa?

Mikäli koet, että akkusi on tyhjä tai tyhjenemässä, elämäsi tarvitsee muutosta. Jo pienetkin asiat voivat toimia muutoksen tukena. Mitä jos kännykän vilkuilun sijaan uskaltaisit olla enemmän läsnä itsesi, lähimmäisesi ja Jumalan kanssa.  Meidän ylikuormittunut sisäinen maailmamme tarvitsee vihreää siirtymää. ”Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä” kirjoitetaan Psalmissa 23. Vihreä niitty voi löytyä yllättävän läheltä, mikäli vain uskallamme pysähtyä hetkeksi, kuunnella ja kääntää katseemme oikeaan suuntaan.

Olen pariin kertaan nähnyt tv:sta pyhiinvaellusjumalanpalveluksen. Siinä pieni joukko ihmisiä kulkee tanskalaisessa kesäisessä luonnossa keskustellen. He kulkevat viljapellon reunaa, poikkeavat pieneen metsään, josta löytävät kaivon. Kaivon äärellä he lukevat raamattua, laulavat ja rukoilevat. Kun he lähtevät jatkamaan matkaa kohti seuraavaa levähdyspaikkaa, he rukoilevat Pyhän Birgitan rukouksen: “Herra, osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan.” Joka kerta lähtiessään uudesta levähdyspaikasta eteenpäin he rukoilevat tuon saman rukouksen.

Näinhän mekin olemme monissa elämämme vaiheissa ja valintatilanteissa pyytäneet: “Herra, osoita minulle tie. Neuvo minua valitsemaan oikea suunta. Suo minun tehdä oikea ratkaisu.”

Kun Jeesus valmisti opetuslapsia poismenoonsa, hän sanoi: “Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen.” Opetuslasten vastaus oli: “Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” ( Joh. 14: 4-6 ). Hän ja vain hän on tie Isän luo. Kun seuraamme Häntä, pääsemme perille. Ei siis mitään ongelmaa eikä huolta. Minäkin tiedän tien.

Ongelma ei olekaan siinä, ettemmekö tietäisi tietä, mitä meidän on kuljettava. Pyhän Birgitan rukouksen jälkiosa “…ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan” kertoo sen, mikä meille on vaikeaa. Miksi olemme haluttomia seuraamaan Jeesuksen askelissa?

Eräässä uskontunnustuksessa sanotaan: “Sinä olet tie, mutta en ole seurannut Sinua.” Jeesus sanoi opetuslapsilleen: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” ( Lk. 9: 23 ) Emme ole kovin halukkaita oman luontomme puolesta kieltämään itseämme ja ottamaan ristiämme. Päinvastoin. Haluamme toteuttaa itseämme ja karistaa omat ristimme harteiltamme. Usein saatamme jopa itsekkäästi ajatella, että meillä on oikeus tehdä oman mielemme, halujemme ja mukavuutemme mukaan.

Minulla on tapana lukea Turun Sanomista Päivän Sana. Jokin aika sitten siellä oli rukous: “Herramme Kristus. Usein ajamme sinut pois arkipäivästämme pyhään kaukaisuuteen, taivaan korkeuksiin, saadaksemme kulkea itsekkäitä polkujamme.”

Tänään rukoilen: “Herrani Kristus. Tee minut halukkaaksi vaeltamaan Sinun tietäsi, ottamaan ristini ja seuraamaan Sinua.”

Toisen ihmisen lempeä katse, hymy, tervehdys tai kysymys mitä sinulle kuuluu, voi olla merkittävä siunaus juuri silloin kun kokee itsensä väsyneeksi, alakuloiseksi tai yksinäiseksi. Aito lämmin kohtaaminen voi saada aikaan tunteen siitä että olen arvokas ja minusta välitetään. Me näemme ulkoisia asioita toisistamme, mutta sisäiset ristiriidat eivät usein näy. Me emme voi tietää mitä toinen ihminen on juuri kokenut tai kantaako hän kenties jotakin taakkaa menneisyydestä. Me saatamme olettaa monenlaista, arvioida tai ehkä kokea, että toista ihmistä on nyt syytä ravistella, laittaa ruotuun tai käskeä muuttumaan. 

Hengellisyys ja juuri hengen hedelmät joita ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä (Gal. 5:22) näkyvät silloin, kun emme asetu toistemme yläpuolelle, vaan olemme toinen toistemme vierellä. Kristillisyys toisiamme kohtaan näkyy parhaiten siinä miten kohtaamme toisemme arjessa. On tärkeää kun saa kokea tulleensa nähdyksi ja kuulluksi, että joku ottaa vakavasti, aitona ihmisenä jolla on oma tarina. 

Raamatussa  kerrotaan Bartimeuksen ja Jeesuksen kohtaamisesta. Bartimeuksen sanottiin olevan sokea ja kerjäläinen. Toiset käskivät häntä olemaan hiljaa, hänen huutaessaan Jeesusta, mutta Jeesus halusi tietää mitä asiaa tien vieressä olevalla pojalla oli. (Markus 10: 46-52) Jeesus osoitti hänelle puhuessaan, että Bartimeus on arvokas ihminen ja hänen asiansa on tärkeä, ja ettei hänen kohdallaan käännetä kasvoja pois, vaan hänen seuransa kelpaa.

Miten me kohtaamme ihmisen jota muut ehkä halveksivat ja jota toiset osoittavat vääränlaiseksi? Onko helpompi kääntää kasvot pois ja ehkä vaatia toista muuttumaan? Luotammeko siihen että Jumala voi auttaa meitä jokaista ja että Hän tietää jokaisen ihmisen tarpeet?  Meidän tehtävämme ei ole vaatia ja painostaa toisiamme, vaan olla ihmisiä toinen toisillemme. Miten armollista Jumalan suunnitelmaa on se, että saamme vajavaisena ihmisenä kohdata toinen toisemme.