Blogi

Sanat ovat pieniä, yksinkertaisia merkkejä, joita yhdistämällä luomme kieltä, kommunikoimme ajatuksiamme ja ilmaisemme tunteitamme. Vaikka sanat saattavat vaikuttaa arkisilta, niissä piilee valtava voima. Kirjoitetut tai lausutut sanat ovat kuin työkaluja, joita käyttämällä voimme rakentaa tai hajottaa. Uskon, että meillä jokaisella on kokemuksia siitä, kuinka toisen lausumat sanat ovat rohkaisseet tai satuttaneet meitä. Sanojen voima ei rajoitu pelkästään siihen, mitä sanomme toisille, myös sisäisellä puheella on merkitystä. Se, miten puhumme itsellemme vaikuttaa siihen, millaisessa valossa näemme itsemme.

Kun ymmärrämme, kuinka voimakkaita sanat ovat, meidän on hyvä miettiä, miten käytämme niitä. Puhuessamme toisillemme – olipa kyseessä ystävä, työtoveri tai tuntematon ihminen – voimme valita sanat, jotka rohkaisevat, vahvistavat ja lohduttavat tai kun puhumme itsellemme, millaista sisäinen puheemme on? Olemmeko oman elämämme kannustajia vai kriitikoita? Sanat, joita valitsemme, muovaavat todellisuuttamme ja mahdollisuuksiamme.

Yksi sanojen voimakkaimmista vaikutuksista on niiden kyky yhdistää ihmisiä. Kun puhumme, jaamme paitsi tietoa, myös tunteita ja kokemuksia. Kielen avulla voimme ylittää kulttuurillisia ja fyysisiä rajoja, ja rakentaa siltoja sinne, missä niitä ei aikaisemmin ollut. Kirjat ja laulut voivat koskettaa ihmisiä ympäri maailmaa, koska sanat kantavat mukanaan tunteita ja tarinoita, jotka yhdistävät meitä kaikkia.

Raamattu, joka on maailman levinnein, eniten käännetty ja epäilemättä myös vaikutusvaltaisin teos, on muuttanut lukemattomien ihmisten elämää. Sen sanoissa on valtava voima. Jumala on sanallaan luonut koko maailmankaikkeuden.  Sanan voimalla hän voi luoda uuttaa myös sinun elämääsi. Raamattu on Jumalan puhetta sinulle. Anna sen tänäänkin puhua sinun sisimpääsi ja muuttaa maailmaasi.

Sanojen voima on valtava. Valitsemalla viisaasti sanamme, voimme rakentaa paremman maailman itsellemme ja toisille. Kun seuraavan kerran avaat suusi tai kirjoitat viestin, muista: sanoillasi on merkitystä.

Monien tietolähteiden mukaan matkalaukkulapsella (missionary kid tai third culture kid) tarkoitetaan lasta tai nuorta, joka on elänyt joko osan tai jopa koko elämänsä maassa, josta hänen vanhempansa eivät ole lähtöisin. Hyvin tyypillistä matkalaukkulapsille on ajatus siitä, että he eivät koe kuuluvansa täysin mihinkään maahan. Ensimmäisenä kielenä voi olla joku muu kuin oma äidinkieli. Näin oli esim. miehelläni Miikalla, joka asui varhaislapsuudesta asti Thaimaassa lähetyslapsena, ja oppi thaikielen ennen kuin suomen. Samoin nuorin siskoni, minun lapsuuden perheeni asuessa Boliviassa, oppi ensin espanjan ja jopa intiaanikieli quechuaa ennen kuin suomea. Sanotaan myös, että matkalaukkulapsille muodostuu tapoja ja identiteetti, joka ei ole heidän kotimaansa kaltainen, eli tässä tapauksessa suomalainen. Olen itse asunut lapsuudessani ikävuosista 10-20 ensin Espanjassa ja sen jälkeen Boliviassa. Itse koin valtavaa kulttuurieroa muuttaessani Suomeen 20-vuotiaana. Oli suorastaan järkyttävää olla suomen kansalainen, mutta silti en kokenut olevani yhtään suomalainen. Koin melkein, että passini on ainut suomalainen osa minua. Olin myös todella surullinen palatessani  Suomeen, koska olin juuri joutunut jättämään rakkaimmat ystäväni Boliviaan, ja tiesin, että emme todennäköisesti tule tapaamaan todella pitkään aikaan, tai ehkä jopa koskaan. Suomeen palaaminen olikin yksi elämäni suurimmista kriiseistä. Isäni sanoi hauskasti mutta samalla hyvin sen, että vaikka me muutimme Suomeen, niin meidän sielut jäivät vähäksi aikaa hämmentyneinä pyörimään jonnekin Atlantin yläpuolelle. Tällaisten radikaalien muutosten jälkeen on todettu, että lapsena ja nuorena on usein kasvettava henkisesti nopeammin kuin muut ikäisensä.

Meillä oli kotona aina puhuttu suomea, ja vanhempamme onneksi pitivät siitä tiukasti kiinni, jotta emme unohtaneet suomen kieltä, mutta espanja ja englanti olivat minulle selvästi vahvemmat kielet. Näin mm. unia espanjaksi ja englanniksi, koska kävin Boliviassa mm. amerikkalaista koulua ja kommunikoin kavereiden sekä sisarusteni kanssa lähestulkoon vain espanjaksi tai englanniksi. Tämän unien vieraalla kielellä näkemisen on todettu olevan merkki siitä, mikä kieli on ”päällimäisenä” ihmisen mielessä. Edelleen välillä minun on vaikea löytää sanoja suomeksi, vaikka olen asunut täällä jo yli 25 vuotta.

Minulla on kirja, jonka nimi on Nykyajan paimentolaiset. Siinä mm. kerrotaan, miten monen ulkomailla eläneen nuoren on vaikea kertoa millainen persoona hän pohjimmiltaan on. Itse elin ulkomailla juuri ne vuodet, jolloin identiteetti muokkautuu vahvasti. Siksikin olin niin hukassa itseni kanssa, kun saavuimme Suomeen. Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut ja temperamenttinen, ja molemmat piirteet sopivat latinalaiseen kulttuuriin hyvin. Mutta Suomessa tulin väärinymmärretyksi herkästi, ja minun oli omaksuttava suomalaisempi identiteetti nopeasti. Tällainen kulttuurin matkiminen niin kielen kuin tapojen osalta on todettu olevan tyypillistä erityisesti lapsena ulkomailla asuneille. Kun koko elämän on matkinut toisten ihmisten murretta, eleitä ja tyylejä, niin se jää herkästi päälle. Kun muutimme Turkuun 20 vuotta sitten mieheni kanssa, niin huomasin töissäni Tyksissä puhuvani aika sujuvaa turunmurretta turkulaisille potilaille vain pari viikkoa sen jälkeen, kun olimme muuttaneet Turkuun.

Mutta miksi kerron tästä kaikesta? Syy on se, että niin meidän Turun helluntaiseurakunnassa kuin muissakin seurakunnissa on lähettiperheitä, kenen lapset elävät samantyyppistä elämää kuin itse elin. Tällainen elämä on valtava rikkaus, mutta samalla myös raastavaa. Siksi on tärkeää, että me Suomessa olevat muistamme lähettiperheitä eri tavoin. Muistan itse lapsena isona kohokohtana sen, kun sukulaisemme tai tuttavaperheemme lähettivät meille paketteja Suomesta Boliviaan, ja paketeissa oli suomalaisia karkkeja ja hapankorppua tai jopa Turun sinappia. Mutta vielä tärkeämpiä olivat ne rukoukset, millä meidän perhettä kannettiin. Sekä isäni että pikkusiskoni meinasivat kuolla trooppisiin sairauksiin, ja molempien selviäminen taudeista oli täysi Jumalan ihme. Joten muistetaan meidän lähettejä ja heidän lapsiaan erityisesti rukouksin. Ja samoin ne paketit tai kirjeet ja kortit, mitkä tuovat suomalaista kulttuuria ulkomaille, ovat myös tärkeitä.

Minulle rakas Raamatunpaikka on Hebrealaiskirje luku 14. Se on lohduttanut erityisesti silloin, kun olen tuskaillut sen kanssa, kuka minä olen ja mistä olen kotoisin. Siinä luvussa sanotaan: ” Sitä mitä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuivat näin, osoittivat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.” Miten lohduttavaa tietää, että meitä odottaa taivaallinen isänmaa, missä emme enää ikinä koe itseämme vieraiksi tai muukalaisiksi.  

Ystävällisin terveisin,

Anu Tourunen

Toukokuussa keskustelin synnyinmaansa pakon edessä jättäneen henkilön kanssa. Hän on lähtöisin eräästä Lähi-idän arabimaasta. Syntynyt usko Jeesukseen oli pakottanut hänet lähtemään kohti tuntematonta päämäärää. Hän olisi halunnut päästä Pohjois-Amerikkaan, mutta lopulta Australia otti hänet vastaan. Nyt hän tekee sieltä käsin vahvaa kristillistä mediatyötä muslimien parissa. Hänen haaveenaan on päästä vielä joskus käymään synnyinmaassaan.

Viime vuoden puolivälissä maailmassa oli arviolta noin 36,4 miljoonaa pakolaista. He olivat joutuneet jättämään taakseen sukunsa ja yhteisönsä sekä tutun kulttuurin ja kielen. Monet heistä eivät ole voineet valita sitä maata, mihin heidät on ohjattu aloittamaan elämää uudelleen. Yksinäisyys, ulkopuolisuus ja toivottomuus ovat tulleet liiankin tutuiksi monille heistä.

Pakotetun pakolaisuuden rinnalla vielä laajempi ilmiö on vapaaehtoinen pakolaisuus. Siitä ei ole tilastoja, mutta lukemat liikkuvat miljardeissa. Siksi suomalainenkin voi elää pakolaisena Suomessa, tosin ei paossa Suomesta vaan jokaisen ihmisen syvimmästä kodista, joka löytyy yhteydestä Jumalaan.

Ensimmäiset tällaiset pakolaiset olivat ensimmäinen Jumalan luoma ihmispari. Heidän idyllinsä paratiisissa särkyi heidän kapinoidessaan Jumalaa vastaan. Kukaan ei pakottanut heitä kapinaan, vaan vapaaehtoisesti he valitsivat seurata mieluummin Paholaisen houkutuksia kuin Jumalan ohjeita. Heidän kaltaisiaan hengellisiä pakolaisia on jokaisesta meistä tullut.

Useimpia tämän ajan pakolaisia ei kutsuta koskaan takaisin synnyinmaahansa. Ja jos kutsutaan, taustalla on pahoja ajatuksia ja suunnitelmia. Jumala on tälle toiminnalle täydellinen vastakohta. Hän ei ainoastaan kutsu luotaan lähteneitä pakolaisia takaisin luokseen vaan rakastaa jokaista heistä koko sydämestään. Tämän rakkautensa hän osoitti kirkkaimmin sälyttämällä meidän rangaistuksemme ja tuomiomme oman poikansa Jeesuksen kannettavaksi.

Olipa pakolaisuutesi luonteeltaan kokonaan hengellistä tai osittain luonnollista ja osittain hengellistä, hengellinen pakolaisuutesi päättyy, kun päätät uskoa Jeesukseen syntiesi sovittajana ja korotat hänet elämäsi todelliselle valtaistuimelle. Silloin pääset takaisin aidoimpaan kotiisi, Jumalan yhteyteen. Sinun ei tarvitse haaveilla siitä, että pääsisit käymään Jumalan luona. Kun palaat hänen luokseen, saat jäädä sinne ikuisesti.

Sanon tämän nyt suoraan. Minua harmittaa, että moni hieno oivallus ja huomio kuluu käytössä. Kun oivaltava idea ja sattuva sanonta muuttuu kliseeksi, se menettää ilmaisuvoimaansa. Ajatuksen voimaan turtuu, kun luulee ymmärtävänsä, mitä ilmaisulla perimmältään tarkoitetaan. Näin on käynyt esimerkiksi ajatukselle, onko lasi puoliksi täysi vai puoliksi tyhjä. On ratkaisevan tärkeää, valitseeko elämässään eri tilanteissa valittavan ja voivottelevan asenteen vai tarkasteleeko tilannetta kiitollisuuden perustalta. Kiitollisuus kasvattaa mielen tyyneyttä ja luottamusta Jumalaan sekä lisää onnellisuutta. Toisaalta onnellisuus luo tilaa kiitollisuudelle ja Jumalan rakkaus meitä kohtaan synnyttää kiitollisuutta. Lisäksi vastaan tulee tilanteita, joissa mielen tyyneys on kiitollisuuden edellytys.

Raamatussa on kuvattuna monia hätkähdyttäviä tilanteita, joita lukiessa yllättyy ihmisten reaktioista. Kun Jeesus parantaa kymmenen spitaalista (Luuk. 17: 11-19), vain yksi heistä palaa kiittämään Jumalaa ihmeestä. Varmaan kiitollisuutta voi ilmaista monella tavalla, mutta aina on se riski, että me unohdamme, mitä hyvää Jumala on meille antanut tai tehnyt. Ainakin Daavid kokee tarvetta muistuttaa itseään tästä Psalmissa 103, jossa hän armollisen Jumalan ylistyksen yhteydessä muistuttaa itseään olemaan unohtamatta, kuinka hyvä Jumala on olemukseltaan ja teoiltaan.

Olen tavannut ihmisiä, joiden elämä on viritetty täysin kiitollisuuden taajuudelle. Nämä ihmiset ovat oppineet myös luottamaan Jumalaan oikeastaan kaikessa ja varauksetta. Kun kiitos kumpuaa erilaisten vaikeuksien keskeltä ja haastavissa tilanteissa täysin vapaasti, spontaanisti ja luonnollisesti, ymmärrän jotakin kiitollisuuden perimmäisestä olemuksesta. Kiitollisuus on enemmän kuin valinta, sillä enenevästi kiitollinen ihminen luonnostaan havaitsee asioita, tilanteita ja ihmisiä ympärillään, joista voi olla kiitollinen. Kiitollisuus voi edellyttää asennetta ja luonnetta, mutta se on kuitenkin arvostettavaa luonnetta ja hyvää asennetta suurempaa. Käsitän asian niin, että kiitollisuus syntyy, kehittyy ja kasvaa rakkaudesta.

Kun rakkaus Jumalaan valtaa meidät, olemme väistämättä kiitollisia. Kun on kiinni rakkauden lähteessä, syitä kiitollisuuteen ei tarvitse etsiä tai kaivaa, saati pakottaa esiin. On mahdollista kiittää joka tilassa, sillä se on Jumalan tahto meihin nähden Kristuksessa Jeesuksessa (1. Tess. 5: 18). Kehotus on kaukana vaatimuksesta tai ideaalista, jos sen ymmärtää Jumalan rakkaudesta ja hyvästä tahdosta käsin. Kiitollisuus tuottaa hyvää hedelmää ja kasvattaa rakkautta.

On kiitollisuuden taidossa sekä sen kokemisessa ja osoittamisessa tietenkin paljon opittavaa, varmaan koko elämäksi. Kiitollisuus on toisaalta myös jatkuvasti annettua lahjaa, jonka voi vastaanottaa uudelleen ja uudelleen. Lahjan käsitteen avulla on helpompi ymmärtää myös seuraava ajatus. Kiittäen aina Jumalaa ja Isää kaikesta meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä (Ef. 5: 20). Kiitollisuus asenteena ja valintana on vain kapea suorittajan näkökulmaa korostava näkymä kiitollisuuteen, kun sitä vertaa rakkauden ja lahjan avaamiin Jumalan kuvaa meissä kasvattaviin näköaloihin. Voimme siis pyytää ja rukoilla, että kiitollisuus meissä kasvaisi!

Juuri nyt tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että sain kirjoittaa tämän blogitekstin. Samalla olen kiitollinen jokaisesta blogitekstejä tänne kirjoittavasta tiimin jäsenestä. Kiitos eri blogitekstien ajatuksista, jotka ovat rikastuttaneet elämääni. Kiitos Jumalalle.                                                          

Vesa Partanen

2000-luku on tuonut arkeeni kolmen hyvin läheisen ihmisen kuolinpesän hoidot. Syvimmin tunnoin hoidin palvelusta aikuistuneen tyttäremme muistolle; kauniista kotipesästä oli tullut kuolinpesä. Sen jälkeen oli vuorossa jo ikääntyneen isäni jäämistö ja siitä muutaman vuoden kuluttua se tavaramäärä, joka vielä oli ollut äitini maallista omaisuutta. Tällöin järki ja tunne kulkivat kiitollisuudella samaa rataa: näinhän elämässä yleensä käy. Kun näin äitini silmien sulkeutuvan täällä ajassa viimeisen kerran, tiesin: maalliset maljakot ovat muuttuneet kristallikruunuihin siinä kodissa, jota Jeesus lupasikin mennä meille valmistamaan. 

Myös seurakuntakiinteistömme monet salassa olevatkin tilat ovat tulleet tutuiksi huoltotiimiurakan puitteissa. Puistokatu 6b vintin häkkivarastosta laatikon pohjalta löytynyt Turun Sanomat oli ollut uunituore seurakuntakiinteistömme palveltua vasta kolme vuotta… siis yli kuusikymmentä vuotta sitten. Vastikään olen käynyt läpi myös kotitalomme tyhjentyneen naapurusasunnon. Olen vienyt ja tuonut… kulkenut ees taas, siivonnut ja sortteerannut. Upea Lähetyskirpputorimme Rauhankadulla sai minusta jo kauan sitten vakituisen asiakkaan.

Yhdellä seinäntakaisella järjestelykerralla minut pysäytti mieleeni pulpahtanut yllättävä kehotus: ’Toimita talosi!’ Tiesin sanojen nousevan Raamatusta: profeetta Jesaja oli lausunut ne Herran käskystä kuningas Hiskialle, sillä ’sinä kuolet, etkä enää parane’. Pelkästä armosta Hiskia sai kuitenkin lisää elinvuosia, mutta silti loppu häämötti edessä vääjäämättä. Niin kuin se häämöttää meilläkin, tavalla tai toisella. Pysähdyin tosiasian äärelle: miten paljon arjessamme kuluukaan aikaa tuomiseen ja viemiseen, siirtämiseen ja muuttamiseen, korjaamiseen ja kunnostamiseen. Omassa asumisessammekin olemme jo puhuneet siitä, miten paljon vähemmällä pääsisimme asuessamme jossakin muualla kuin nuoruuteni 60-luvun kotitalossa. Ja silti… siellä ovat juuret.

Liekit -musikaali sanoitti aikanaan asian surullisimman puolen: ’Kohennamme kotiamme, rakennamme uutta unohtaen kulkevamme kohti ikuisuutta…’ Nuoren perheen ensimmäistä kotia tuolloin eläneenä jäin kiinni noista sanoista; ne kolahtivat tosi lujaa. ’Herra, älä anna tuon olla koskaan kohdallamme totta!’

Ytimeen keskittyminen ja tarpeettoman karsiminen ei ole kuolinsiivousta. Se on mitä suurimmassa määrin elämänsiivousta: saamme tilaa ja aikaa keskittyä siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Että olemme hyviä taloudenhoitajia kaikissa niissä asioissa, jotka Jumala on meille uskonut. Että aikamme ei kulu samojen kamojen paljoudesta tuskailemiseen. Saamme kiitollisesti iloita siitä, mikä meille riittää tässä ja nyt, ja vielä järjestyksessä ollen. Tarpeettomat voimme panna ilolla kiertoon monin eri tavoin. Hyvän tekeminen tekee aina hyvää myös omalle mielelle ja omille varastotiloille.

Talon toimittaminen on verraton ohje jokaisessa elämänvaiheessa. Se on yksinkertaisesti paras: Keskity siihen, mikä on elämässäsi kaikkein tärkeintä. Tee sille tilaa, konkreettisesti ja aineettomasti. Siihen on keinoja, vaikka valtavat aikasyöpöt vaanivat parhaimman ydintä. Ei Jeesus turhaan meitä ohjeistanut: ’Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.’

 Viittaukset  Joh 14:2-3 / 2 Kun 20:1 ja Jes 38:1/ Liekit: Anna-Mari Kaskinen / Matt 6:21

Aristoteleen mukaan ystävyyden pääedelletys ystävien välillä on tasa-arvoisuus. Ystävien tulee olla keskenään saman arvoisia – toinen ei voi olla toisen yläpuolella, tai se ei ole todellista ystävyyttä. Tämän takia hänelle ajatus, että ihminen olisi Jumalan ystävä oli hänelle vaikea ajatus käsittää ja hän vastusti sitä. Aristoteleen mukaan, kuilu Jumalan ja ihmisen välillä on niin iso, ettei yhteistä kosketus pintaa yksinkertaisesti ole.

Jos lukee Raamattua kronologisesti Aristoteleen kritiikki, on jokseenkin paikkaansa pitävä. Raamatun punainen lanka on Jumala, joka epätoivoisesti yrittää kuroa kiinni tuota Aristoteleenkin tunnistamaa kuilua, joka on Jumalan ja ihmisen välissä. Mielenkiintoista on huomata, että Jumala on se, aloitteen tekijä, joka haluaa syvää ystävyyttä ihmisen kanssa, eikä toisinpäin. Kerta toisensa jälkeen kuitenkin huomataan, että tuo kuilu pysyy ja kestävää siltaa, ei onnistuta rakentamaan. Kuitenkin muutamia kertoja tämä onnistuu vanhassa testamentissa, mutta vain yksittäisten ihmisten kohdalla. Esimerkiksi 2.Mos.33:11 – ”Herra puhui Moosekselle kasvotusten, niin kuin mies puhuu ystävälleen.” tai Jak.2:23 – ”Niin toteutui Raamatun sana ”Abraham uskoi Jumalaa, ja se luettiin hänelle vanhurskaudeksi ja häntä kutsuttiin Jumalan ystäväksi.”

Jos luemme Raamattua kronologisesti huomaamme, että lopulta tuo kuilu saadaan kurottua umpeen Jeesuksessa. Joh.15:12–15 – ”Tämä on minun käskyni rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette minun ystäviäni, jos teette, mitä minä käsken teidän tehdä. En sano teitä enää palvelijoiksi sillä palvelija ei tiedä, mitä hänen herransa tekee. Minä kutsun teitä ystäviksi, sillä olen ilmoittanut teille kaiken, mitä olen kuullut isältäni.”

Sen suurempaa rakkautta ei ole kenelläkään, kuin että hän antaa henkensä ystäviensä puolesta… Jeesus tuli ihmiseksi, koki kaiken sen pahan olon ja tuskan mitä ihmisen elämään kuuluu. Sen surun ja ahdistuksen mitä sinä saatat tänään kokea… Hän pystyy samaistumaan ja ymmärtämään sen koska hän koki sen itse kaiken. Hep.4:14–15 – ”Koska meillä siis on suuri ylipappi, läpi taivaiden kulkenut, Jeesus, Jumalan Poika, pitäkäämme kiinni tunnutuksesta. Eihän meidän ylipappimme ole sellainen, ettei hän voi sääliä meidän heikkouksiamme, sillä hän on ollut kaikessa kiusattu samalla tavoin kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä.”

Viimeistään tässä vaiheessa Aristoteleen kritiikki ei osu maaliin. Aristoteles ei voinut ymmärtää ajatusta siitä, että joku pitäisi itseään Jumalan ystävänä – ja hän kritisoi sanoen, että se ei voi olla mahdollista koska Jumala on niin täysin erilainen ja käsittämätön. Hän tulee niin erimaailmasta, että se on vain mahdotonta. Koska jotta sinä voisit olla ystävä jonkun kanssa, teidän pitäisi olla samalla aaltopituudella, teillä pitäisi olla jotain yhteistä. Aristoteles ei ymmärtänyt, että inkarnaatiossa Jumala tuli ihmiseksi ja koki täysin saman ihmisenelämän kuin mekin, kuitenkin ilman syntiä ja Hän kuoli ristillä sinun sijastasi – miksi, jotta hän voisi olla sinun ystäväsi. Hän rakensi sillan, sen kuilun päälle – joka erotti ennen sinut hänestä. Ja tänään hän kutsuu sinua syvempään ystävyyssuhteen hänen kanssaan tai ehkä ensimmäistä kertaa aloittamaan sen. Miten vastaat?

Globalisaatiosta ja suvaitsevaisuuden noususta huolimatta (tai ehkä siitä johtuen) kristittyjä vainotaan tänä päivänä yhä enenevissä määrin. Open Doors-järjestön katsauksen mukaan maailmassa oli vuonna 2023 365 miljoonaa vainottua kristittyä. Tämä tarkoittaa yli kymmentä prosenttia kaikista maailman kristityistä. Vaikka emme Suomessa joudu kokemaan vainoa sanan varsinaisessa merkityksessä, moni meistä kokee tilanteita, jossa joutuu puolustuskannalle tai epäedulliseen asemaan uskon takia. Jeesus sanoi itse, että vainot ovat luonnollinen seuraus hänen seuraamisestaan (Matteus 10:16-25). Onko vainottuna oleminen siis suorastaan tavoiteltava asia? Tällöin voisimme hyvällä omallatunnolla vaipua itsesääliin ja päivitellä toisillemme, kuinka huonosti asiat ovat ja kuinka meitä uskomme tähden pilkataan. Uskon, että vainottuna oleminen lähtökohtaisesti tekisi meille hengellisessä mielessä hyvää. On tarpeen kuitenkin pohtia niitä syitä, miksi kristittyjä on vainottu ja vainotaan edelleen tänä päivänä.

Kun tarkastelemme Jeesuksen maanpäällistä elämää, huomaamme varsin yhtenevän trendin sen suhteen, millaiset ihmiset vastustivat Jeesuksen toimintaa ja vainosivat Jeesusta, ja millaiset ihmiset sen sijaan olivat vastaanottavaisia hänen sanomalleen. Jeesuksen toiminnan vastustajia olivat yhtäältä rikkaat ja vaikutusvaltaiset ihmiset, toisaalta myös uskonnollisesti oikeaoppiset ja parhaalla raamatuntietämyksellä varustetut ihmiset. Sen sijaan ne ihmiset, joita Jeesuksen toiminta kosketti, olivat monesti sellaisia, jotka eivät arvojensa, valintojensa tai asemansa vuoksi soveltuneet mallikelpoisten juutalaisten joukkoon. Jokin Jeesuksessa veti heitä silti puoleensa. Uskon, että tämä on yksi avainkysymyksistä, kun pohdimme tätä teemaa. Onko seurakuntamme sellainen, jossa viihtyvät erityisen hyvin oikeaoppiset tai sivistyneen keskiluokkaiset kristityt? Vai vetääkö seurakuntamme puoleensa sellaisia ihmisiä, joiden puoluekanta, seksuaalinen suuntautuminen tai elämäntapa poikkeaa meidän normistamme, mikäli sellaista ylipäätään on olemassa?

Uusi testamentti kuvaa evankeliumin leviämistä hyökyaallon kaltaisena ilmiönä, joka hajotti eri yhteiskuntaluokkien ja etnisten ryhmien välisiä raja-aitoja. Alkuseurakunta koki heti alusta asti ankaraa vainoa juuri sen takia, että kristinuskon leviäminen järkytti uskonnollisia, taloudellisia ja hallinnollisia instituutioita. Tänäkin päivänä esimerkiksi Kiinan kotikirkko kokee vainoa erityisesti siitä syystä, ettei se suostu toimimaan autoritaarisen hallinnon ohjauksessa. Rukoukseni ei ole, että joutuisimme kokemaan vainoa. Kuitenkin tiedämme, että vainotuksi tuleminen ainakin jossain määrin on Kristuksen seurakunnan osa. Jos meitä vainotaan sen takia, että käytämme hengellisyyttä verukkeena toisten alas painamiselle, on kohtaamamme vaino oikeutettu seuraus omasta toiminnastamme. Jos meitä sen sijaan vainotaan sen takia, että Pyhän Hengen raja-aitoja kaatava ja ihmiselämiä muuttava voima toimii keskuudessamme, toimii vaino katalyyttinä seurakunnan leviämiselle, kuten historiassa on monta kertaa nähty.

Tänään on pääsiäisviikon torstai, ja se on päivä, jolloin muistamme Jeesuksen viimeisiä sanoja ennen Hänen kuolemassa. Silti hän pystyi ajattelemaan muita ja antamaan heille rakkautta ja anteeksiantoa.

Nämä sanat ovat hänen lahjansa meille, sillä ne kertovat hänen rakkaudestaan, armostaan ja anteeksiantamisestaan .

“Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät.” Tämä on hänen rakkautensa osoitus. Hän ei vihannut niitä, jotka olivat häntä vastaan, vaan hän halusi heidän pelastuvan. Hän antoi anteeksi kaikille, jotka kääntyivät hänen puoleensa.

“Totisesti minä sanon sinulle: tänään olet minun kanssani paratiisissa.” Tämä on hänen toivonsa osoitus. Hän ei hylännyt syntistä ryöväriä, joka oli hänen vierellään, vaan hän lupasi hänelle iankaikkisen elämän. Hän avasi taivaan portit kaikille, jotka uskoivat häneen.

“Äiti, katso poikasi. Poika, katso äiti.” Tämä on hänen huolenpitonsa osoitus. Hän ei unohtanut äitiään, joka oli suruissaan, vaan hän antoi hänelle uuden perheen. Hän yhdisti opetuslapsensa ja äitinsä rakkaudella.

Jeesus sanoi myös:

“Kaikki on täytetty.” Tämä on hänen voittonsa osoitus. Hän ei luovuttanut, vaan hän teki sen, minkä oli tullut tekemään. Hän maksoi syntiemme hinnan ja sovitti meidät Jumalan kanssa.

Jeesuksen viimeiset sanat ovat tärkeä muistutus siitä, että Jumala rakastaa meitä ja on valmis antamaan anteeksi meidän syntimme. Ne rohkaisevat meitä myös rakastamaan ja antamaan anteeksi toisillemme.

Mitä me sanoisimme viimeisinä sanoina perheelle tai ystäville?

Ehkä me sanoisimme: “Rakastan teitä.”, “Olen ylpeä teistä.”, tai ehkä me sanoisimme: “Anteeksi.”

Jeesuksen sanat ovat inspiraation lähde meille kaikille. Ne muistuttavat meitä siitä, että meidän pitäisi rakastaa toisiamme, antaa anteeksi ja elää elämäämme niin, että se olisi Jumalan tahdon mukaista.

Hyvää pääsiäistä!

Jorge.