Blogi

Teemme päätöksiä ja valintoja jatkuvasti. Suurissa päätöksissä hankimme informaatiota, vertailemme eri vaihtoehtoja ja arvioimme mahdollisia seurauksia. Pienemmissä päätöksissä ja valinnoissa teemme ratkaisuja joskus automaattiohjauksella ja ilman suurempaa harkintaa. Yllättävän usein huomaamme tekevämme päätöksiä tavanmukaisesti, vinoutuneesti ja erilaisia omia päätössääntöjä käyttäen. On runsaasti tilanteita, joissa emme edes tiedosta päätöstemme vaikuttimia, merkitystä ja vaikutuksia.

Valinnoillamme on väliä Jumalalle, jota sanomme seuraavamme ja rakastavamme. Pekka Simojoen laulussa on koskettavat sanat: ”Lahjaa on se, minkä saimme. Lahjaa hetki jokainen. Ole vähässä uskollinen – se on kutsu Jeesuksen.” Jokainen hetki on mahdollisuus toimia oikein, olla pienissä valinnoissa uskollinen Jeesuksen seuraaja. Vuorisaarnassa (Matt. luvut 5-7) Jeesus opettaa Häntä seuraavan opetuslapsen piirteitä, tapoja ja asenteita. Pikaisella silmäilylläkin huomaamme, että meitä kehotetaan olemaan kiitollisia, anteliaita, rakastavia, rehellisiä, Jumalaan luottavia ja Häntä etsiviä.

Itse asiassa meitä kannustetaan etsimään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskasta tahtoaan, niin myös meidän ajallisista ja välttämättömistä tarpeistamme pidetään huolta (Matt. 6: 33). Valitsemmeko lukea Raamattua päivittäin, rukoilla yksin ja yhdessä läheisten kanssa joka päivä, käydä säännöllisesti uskovien yhteydessä pienryhmissä ja jumalanpalveluksissa? Onko meillä tapana antaa omastamme? Olemmeko valmiina olemaan lähimmäinen, kun kohtaamme avuntarvitsijan? Miten paljon aikaamme käytämme hengellisen kasvumme tukemiseen?

Craig Groeschelin inspiroivassa kirjassa ”Tähtää tulevaan. Seitsemän parasta etukäteispäätöstä hengellistä elämääsi varten” (Aikamedia 2025) kannustetaan tekemään hyviä päätöksiä Jumalan avulla, Hänen kanssaan ja Häntä varten. Elämämme on liian arvokas, kutsumuksemme liian suuri ja Jumalamme liian hyvä, jotta tuhlaisimme aikaamme asioihin, joilla ei ole merkitystä. Tarvitsemme hengellisiä rytmejä pitääksemme kurssimme Jumalan seuraamisessa, sillä ratkaisevaa ei ole se, mitä teemme satunnaisesti, vaan se mitä teemme ja miten toimimme johdonmukaisesti ja säännöllisesti.

Kun meillä on kristityn identiteetti, teemme luonnostamme asioita, joita kristityt tekevät. Meillä on siis kristityn tapoja, jotka löydämme Raamatusta. Tapakristillisyys voi olla voimavara (ks. esimerkiksi Danielin rukouselämää Dan. 6:11)! Voimme olla siis vähässä uskollisia, kun seuraamme päivittäin Jeesusta. Jos tunnistat, että sinulla on haitallisia tapoja, jotka eivät tue uskosi kasvua, ilmenemistä tai siitä kertomista, tuo ne valoon, Jeesus haluaa korjata ja ennallistaa Jumalan kuvaa sinussa. Kun olet vähässä uskollinen, sinulle on mahdollista uskoa lisää (ks. Jeesuksen vertaus Matt. 25: 14-30).

Läheisyys Kristukseen synnyttää enenevässä määrin halua toteuttaa Hänen tahtoaan. Ratkaiseva valinta on siis se, vietämmekö keskeytyksetöntä aikaa Jeesuksen kanssa. Olemmeko omistautuneita tuntemaan uskomme alkaja ja täyttäjä paremmin (Hepr. 12:2)?

Vesa Partanen

Edellinen kirjoitteluvuoroni osui syksyn isänpäivän tuntumiin; nyt elämme puolestaan äitienpäivän aikaa. Harva vuosittainen juhla herättää yhtä suloisia mielleyhtymiä kuin toukokuun toinen sunnuntai.

Juhliahan meillä riittää juhannuksesta jouluun ja vapusta uuteenvuoteen. Näin oli myös Raamatun syntyaikoina. Vanha testamentti osoittaa, miten Jumala oikein rakasti juhlia! ’…kun tulette siihen maahan, jonka Herra teille lupauksensa mukaan antaa, noudattakaa näitä juhlatapoja. Ja kun lapsenne kysyvät teiltä: Mitä nämä teidän juhlatapanne tarkoittavat? niin vastatkaa näin…’

Jätin teeman etsimisen taka-alalle luottaen Häneen, joka avaa ja sulkee kirjoitushanat. Valkovuokkokirjoitukset eivät olisi minun heiniäni, vaikka ne kukat toki keväiseen juhlapäivään mieluusti liitänkin. 

Kotitöitä tehdessäni kuuntelin Raamattu kannesta kanteen -opetusta, jossa viitattiin Esran kirjan tapahtumiin. Pakkosiirtolaisuudesta palannut kansa oli kokoontunut kiittämään Herraa uuden temppelin perustuksen äärellä. Riemu ja ylistys raikuivat!  Mutta monet… itkivät äänekkäästi; he muistivat, millainen Salomon temppeli oli ollut. Monet taas huusivat ilosta… ja äänekkäässä riemussaan ihmiset eivät kuulleet toisten itkua.

Tuossa kohden silitysrautani pysähtyi hetkeksi laudalle. Äänekkäässä riemussaan ihmiset eivät kuulleet toisten itkua. Tämä se on, juuri näin tapahtuu yhä. Kiiltokuvat ruusujen ja lahjojen kyllästämästä pyhäaamusta ovat monelle äidille kaukaista aikuisten satua.

Temppelin perustusten äärellä Jumala kuuli sekä riemun että itkun äänet, ne molemmat. Ei Hänen kuulonsa ole heikentynyt. Hän yhtyy yhä iloon! Mutta vaikka kukaan ihminen ei kuulisi surun ja pettymyksen itkujasi näinä keväisinä juhla-aikoina – koska monella taholla riemu on niin suuri – Jumala kuulee nekin.

Rakastanko Jumalaa Hänen itsensä tähden… vai Hänen antamiensa lahjojen vuoksi? Raamatun Job, suuren perheen isä, kävi Jumalan kurimuksessa koulun, jonka syvyyttä ihminen ei koskaan käsitä. Ei ymmärtänyt Herraa kuuliaisesti rakastanut Jobkaan. Loppujen lopuksi ’kallioon ikuisiksi ajoiksi hakatun kirjoituksen’ syvyys ei muodostu Jobin lukemattomista Miksi -kysymyksistä. Keskeisimmäksi totuudeksi nousee se, että Jumala tietää, mitä tekee. Siinä on meidänkin luottamuksemme Häneen niin ilon kuin itkunkin päivinä.  

Viittaukset 2 Moos 12:25-27 / Rkk, Jukka Norvanto / Esra 3:11-13/ Jes 59:1 / Jobin kirja

Televisiossa pyöri joitain vuosia sitten Kadonneen jäljillä -niminen ohjelma. Eräs kaverinikin osallistui siihen saadakseen tietoja isästään jota ei ollut koskaan tuntenut. Oli hurjaa seurata, miten ohjelmassa kaivettiin esiin vastauksia ystäväni elämän suurimpiin kysymyksiin. Vaikka kaivattu isä olikin ehtinyt kuolla muutama vuosi ennen kuvauksia, avautui ohjelman kautta yhteys veljiin, siskoihin, serkkuihin ja muihin sukulaisiin joita ystäväni ei ollut koskaan tavannut.

Erilaisia tarinoita ja syitä on monia, mutta ystäväni ei ole ainoa joka on joutunut kokemaan elämässään isättömyyttä. Orpouden kokemus on hiipinyt osaksi modernin ihmisen kollektiivista tajuntaa. Tätä heijastellen saksalainen Friedrich Nietzsche kirjoitti jo 1800-luvulla että ”Jumala on kuollut”, ja että ihmisen on itse taottava onnensa. Seurakuntana me emme kuitenkaan ole vain ajan sykkeen varassa. Meidän viestimme onkin edelleen, että ”JUMALA ELÄÄ, HÄN ON LÖYDETTÄVISSÄ ja että HÄN ON ISÄ”.

Nyt kun minustakin on tullut kahden pienen pojan isä, löydän itseni miettimästä millaista Jumalan isyys sitten on? Miten se voisi opettaa minua isän roolista, jota ”jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa.” (Efesolaiskirje 3:14).

Elävä Isä

Jumala on elävä Jumala (Jeremia 10:10). Parasta siis minunkin pysytellä mukana kuvioissa, etenkin kun kasvatustehtäväni on yhä alussa. Mutta vaikka kuolisin, jatkuu se elämä josta minä olen päässyt osalliseksi pojissani. Ihmiskunnan elämä on lähtöisin Jumalasta – Aadamin isäksi mainitaan Jumala (Luukas 3:38). Hän puhalsi sieraimiimme elämän henkäyksen (1. Moos 2:7). Jos kadotamme yhteyden lähteeseen kuihdumme pois. Jeesuskin vahvisti että ikuinen elämä on nimenomaan Jumalan tuntemista (Johannes 17.3).

Raamattu vakuuttaa Jumalan olevan orpojen puolustaja (esim. sananl. 23:10-11). Kuitenkin Isän kaipuu on monen elämässä todellista. Jopa Filippus, Jeesuksen opetuslapsi pyysi Jeesukselta: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä.” Jeesuksen jämäkkä, mutta hiukan arvoituksellinen vastaus oli että ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän (Johannes 14:8-9).”

Yhteyttä janoava Isä

Jo pelkkä tieto isän olemassaolosta voi lohduttaa, mutta jokaisessa on sisäänrakennettu kaipaus syvempään. Samoin näen myös Jumalan jatkuvasti kutsumassa ihmisiä yhteyteensä läpi raamatun. Patriarkoista Jumala teki yhteistyökumppaneitaan sekä kansojen isiä (1.Mooses 17:5). Uskon jättiläiset Mooses (2.Moos. 24:18), Joosua (2.Moos 33:11) ja Samuel (1. Samuel 3:3) viettivät intensiivisiä hetkiä Jumalan läheisyydessä. Myös Jeesus etsi aikansa kaaoksen keskellä alati mahdollisuuksia kuunnella Isän ääntä (Markus 1:35). Yhä lapset oppivat vanhemmiltaan juuri viettäessään aikaa heidän kanssaan – ainakin jos kaikki eivät vain tuijota omia ruutujaan. Isänä, on minun vastuullani luoda arkeemme raameja ja hetkiä joissa kohtaaminen on mahdollista. Näinhän Jumalakin toimi tarjotessaan Israelille liiton, jota temppelipalvelus ja juhlakalenteri ylläpitivät.

Jos suhde on katkennut, on helppo sanoa ”minulla ei ole mitään tekemistä isäni kanssa”. Silti huononkin isän tapaaminen voi antaa joitain eväitä itseymmärrykseen mitä muuten ei saisi. Näkee nyt ainakin suunnilleen, millaisesta kalliosta on tullut lohkotuksi… Mutta millaista sitten on tavata hyvä isä? Miten hänen kohtaamisensa voi muuttaa meitä? Kun Mooses laskeutui alas vuorelta hänen kasvonsa säteilivät (2. Moos 34:30).

Siinä on jotain erityistä kun isä kutsuu meitä nimeltä (Jesaja 43:1). Raamatun pohjalta vaikuttaa siltä että suurimmat rajoitukset läheisyydelle asettaa ihminen itse. Isä haluaa tuoda meidät osaksi tarinaa jossa tämän hetken lisäksi on juuret sekä tulevaisuus. Kun hän pyytää meitä seuraansa, ei olisi huono idea laskea hetkeksi lelumme maahan tai vähintäänkin antaa hänen tulla osaksi touhujamme. Jos tartumme Isän käteen ja lähdemme kävelylle, saamme mahdollisuuden kuulla hänen ajatuksiaan.

Isä avaa meille maailmaansa, jonka hän on valmistanut meitä varten.

Kirjoittaja: Harri Skaren

Joku kirjoitti joskus hienosti, että kristinusko ei ole menestysteologiaa vaan menetysteologiaa. Elämään kuuluu väistämättä menetyksiä, mutta Jeesuksen seuraamiseen kuuluu myös vapaaehtoista luopumista eduistaan ja oikeuksistaan. Se, turvaudummeko menetysten keskellä Jumalaan vai katkeroidummeko, määrittää pitkälti elämäämme, sekä myös ympärillämme olevien ihmisten elämää. Elämämme päämäärän ei tulisi olla menestyminen edes hengellisessä mielessä, vaan muuttuminen Kristuksen kaltaisuuteen.

Jeesus sanoo, että mikään asia tai ihminen ei saisi tulla meidän ja hänen väliin (Luukas 14:26). Tämä on tietysti vaikea kohta, jota on varmasti ymmärretty paljon väärin. Jeesus ei tarkoita, että meidän pitäisi rakastaa lähimmäisiämme vähemmän. Päinvastoin, meidän tulisi rakastaa heitä niin paljon, että tunnustamme oman vajavuutemme ja sen, että parhaimmatkin pyrkimyksemme kalpenevat Jumalan rakkauden ja huolenpidon rinnalla.

Myös omastaan luopuminen materiaalisessa merkityksessä on keskeinen teema Raamatussa. Varsinkin nk. “pikkuprofeetoissa” puhutaan hyvin paljon sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kritisoidaan ihmisiä, jotka käyttävät rahansa ja aikansa vain omaan itseensä. Vaikka seurakunnan rooli yhteiskunnassa onkin erilainen kuin juutalaisen uskon asema raamatunaikaisessa Israelissa, samat periaatteet pätevät yhä. Meidän kristittyjen tulisi paitsi miettiä omaa suhtautumista lähimmäisiimme, myös pohtia millaisia arvoja edistämme siinä yhteiskunnassamme, jossa elämme.

On helppoa muistaa, mitä Raamattu sanoo sellaisista aihealueista, joissa ei satu itsellään olemaan isompia haasteita. Sen sijaan Raamatun opetukset omaisuudesta ja itseensä keskittymisestä tuppaavat ainakin minulla jäämään, jos ei aivan unohduksiin, niin vähintäänkin taka-alalle. Muistetaan, että olemme kaikki samalla viivalla, ja Raamatun kokonaisilmoituksesta löytyy jokaiselle asioita, jotka haastavat ja jopa osuvat toisinaan arkaan paikkaan. Tällöin voimme turvautua Jeesuksen armoon ja siihen, että hän kantaa meitä kipeidenkin kokemusten ja menetysten läpi.

Vuoden 2024 alussa, ennen tammikuun rukouskampanjaa, huomasimme jotakin erityistä tapahtuvan. Monissa alueessa alkoi tapahtua muutoksia, jotka kiinnittivät huomiomme. Tuntui kuin jokin uusi olisi alkanut kasvaa ja kukoistaa. Näitä kutsuimme ”uusiksi aluiksi”, ja tästä syntyi myös opetusaiheiden sarja, ”Uusi Alkuja”.

Uusien alkujen joukossa on monia elävän seurakunnan merkkejä. Rukouskokoukset täyttyivät odotuksesta ja kaipuusta Pyhän Hengen työlle. Evankelioimisen halu heräsi uudella tavalla, ja Jumalan sanan kurssit innostivat monia syventymään Raamattuun. Mediassa olevat uskovat saivat rohkaisua kertoa uskosta, ja taide sekä hengellisyys löysivät uudenlaista yhteyttä. Kristillinen elokuva ja nuorisokahvilan visio toivat omat inspiroivat lisänsä. Kaupungissa uskosta puhuminen ei ollut enää vain yksittäisiä tapahtumia, vaan siitä tuli luonteva osa elämää. Ruokakortit ja kohtaamiset osoittivat, kuinka pienet teot voivat avata suuria sydämiä. Lopulta nämä kaikki loivat perustan odotukselle Pyhän Hengen voimasta.

Yksi näistä vahvasti kasvavista ja hedelmällisistä uusista aluista ovat aktiot – lyhyet evankelioimismatkat ulkomaille. Nämä matkat ovat tuoneet uutta ilmaa ja raikasta näkökulmaa seurakunnan elämään, vaikuttaen myönteisesti myös kotikaupungin evankelioimistyöhön.

Usein aktiolaiset perustavat ryhmiä, joiden kautta he jakavat kokemuksiaan ja rukouspyyntöjä. Me, jotka jäämme kotiin, olemme saaneet olla mukana rukouksessa ja kannustamassa heitä. On ollut ilo seurata matkojen edistymistä ja kuulla raportteja monista paikoista: Virosta, Latviasta, Kroatiasta, Balkanilta, Keniasta, Thaimaasta, Saksasta, Japanista, Kiinasta, Uruguaysta, Pakistanista ja Filippiineiltä.

Kuukausittaiset sunnuntain lähetysjumalanpalvelukset ovat tulleet elävämmiksi, kun niissä on saatu kuulla lähtevän tai palanneen aktiolaisen kokemuksista. Keskiviikon rukouskokouksissa olemme voineet käsitellä näitä rukousaiheita läheisemmin, ja nämä hetket ovat rikastuttaneet seurakunnan elämää monin tavoin. Erityisesti eläkkeellä olevat lähetystyön veteraanit ovat saaneet iloa kuullessaan uusia tarinoita. Myös ne, jotka ovat joskus osallistuneet lähetystyöhön, tuntevat olevansa osa suurempaa tehtävää. Tämä kaikki luo yhteenkuuluvuuden tunnetta ja muistuttaa meitä Jeesuksen suuresta käskystä: ”Menkää kaikkeen maailmaan.”

Myös lähetysmyyjäiset ovat saaneet uuden merkityksen aktiolla. Nämä pienet teot tukevat suurta näkyä ja lähettävät meidät kaikkiin maan ääriin.

Vaikka tämä pieni blogi ei riitä kertomaan kaikkea, toivon sen inspiroivan sinua. Sinua, joka tunnet kutsun tukea, jakaa, lähteä tai rukoilla. On ilo ja siunaus nähdä, kuinka lähetystyön alue on alkanut kukoistaa seurakunnassamme. Rukoilen, että Jumala jatkaa työtään meissä ja meidän kauttamme. Olkoon tämä vuosi sellainen, jossa voimme hoitaa ja kastella niin vuoden 2024 uusia versoja kuin myös kaikkia niitä, jotka Jumala haluaa antaa meille vuonna 2025.

Pimeydessä on hankalaa haparoida eteenpäin. Raunioiden keskellä on lannistavaa ajatella huomista päivää. Tappion jälkeen on vaikeaa nostaa päätään ylös. Tämäntapaiset tunnot tulevat tutuiksi meille kaikille jossain kohtaa elämämme varrella. Ihmisyys ei päästä helpolla, vaan monenlaiset heikkoudet ja vastoinkäymiset koettelevat meitä tornadon tavoin. Myrskyn silmään voi joutua sekä henkilökohtainen elämämme että maailma ympärillämme.

Haluan rohkaista sinua, joka elät juuri nyt surullisissa tunnelmissa. Haluan muistuttaa sinua hänestä, joka antoi luotettavan lupauksen: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11). Tämä lupaus ei ole tyhjä toive tai katteeton korulause.  Sen lausui maailmankaikkeuden Luoja, joka loi sinut ja antoi kaikkensa vuoksesi. Hän tuntee sinut ja tietää aivan tarkalleen, mitä sinulle tänään kuuluu. Hänen silmiltään yksikään kyyneleesi ei ole piilossa, eikä heikoinkaan huokauksesi jää häneltä kuulematta. Hän on lähelläsi – ja rakastaa sinua äärettömän paljon.

Toivo ei ole mennyt. Sinun toivosi elää tänäänkin. Hänen nimensä on Jeesus.

Miltä kehossasi tuntuu juuri nyt?
Onko hengityksesi rauhallista vai kiihtynyttä?
Tunnetko alkavan nälän tai lepoon kutsuvan voimattomuuden?
Vai onko kehosi täynnä virtaa ja valmis liikkeeseen?

Kehollisuudella on suuri merkitys kristinuskossa. Jumala lähetti ainoan poikansa kulkemaan maan päällä kehollisena olentona. Maria kantoi Jeesusta kehossaan ja siten saattoi tämän maailmaan: kehon kautta, kuin kenet tahansa meistä. Toimiessaan maan päällä Jeesus paransi ihmisiä, joiden kehossa oli sairautta. Ja lopulta ristillä Jeesus koki valtavan kehollisen koettelemuksen ja tuskan. Kehollisuus oli osa Jumalan pelastussuunnitelmaa.

Miksi kehollisuuden luonteva kohtaaminen on kuitenkin ollut kristityille pitkään niin vaikeaa? Joissakin jo tämän tekstin aloittavat kysymykset saattoivat herättää ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia, sillä kehon äärelle asettuminen liitetään usein mindfulness-harjoituksiin tai joogaan. Teologian tohtori Pauli Annalan mukaan vielä Vanhan testamentin kulttuurissa sielu ja keho nähtiin kokonaisuutena. Myöhemmin valtaa saanut dualistinen ajattelu kuitenkin pyrki erottamaan mielen ja kehon toisistaan täysin. Tällöin kristityt tulkitsivat ihmisen jalon ja Jumalan puoleen kaipaavan mielen olevan täysin irrallinen kehosta, jonka synnilliseen “lihaan” kaikki ihmisessä oleva pahuus kietoutuu. Tämä ajatustapa on näkynyt esimerkiksi pyrkimyksenä pyhittymiseen kehon kurittamisen kautta. 

Tänään tiedämme kehon ja mielen toimivan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä. Jokainen tunne, ajatus ja kokemus mielessämme tapahtuu myös kehossamme. Jumala on luonut kehomme myös yhteyden välineeksi: suuri osa vuorovaikutuksesta on sanatonta eli kehollista. Raamattu puolestaan kehottaa meitä olemaan yhteydessä myös Jumalaan kokonaisvaltaisesti: ylistäen koko kehollamme; liikkeellä, tanssilla ja laululla.

Nyky-yhteiskunta korostaa kehollisuuskeskustelussa paljolti ulkonäköä, luoden valtavasti odotuksia siitä, miltä kehomme tulisi näyttää. Media syöttää jatkuvalla tahdilla kuvastoa, johon vertaamme itseämme ja toisiamme. Suuri osa tästä kuvastosta ei enää kuvaa aitoja Jumalan luomia kehoja vaan kuvankäsittelyn avulla siloteltuja ja “korjailtuja” versioita Jumalan luomistyöstä. Ulkoa tulevat vaatimukset saavat meidät rajoittamaan syömistämme ja liikkumaan silloinkin, kun kehomme on väsynyt. En usko, että Jumala haluaa meidän keskittyvän kehoomme vain arvostellen tai yrittäen muokata sitä.

Uskon Jumalan alun perin suunnitelleen ihmiselle saumattoman keho-mieli-yhteyden. Kehon, joka viestii tarpeistamme pyrkien hyvinvoivaan tasapainoon. Kehon, jonka tavoite on, että lepäisimme, joisimme tarpeeksi vettä, liikuttaisimme kehoamme meille sopivalla tavalla, ja ravitsisimme itseämme monipuolisella ruualla, kiinnostavilla asioilla ja sellaisten ihmisten seuralla, joiden lähellä on hyvä olla. Ilman ympäristön tarjoilemaa ihannekuvastoa, dieettipuhetta ja suorittamisen kulttuuria, uskon kehomme tietävän mitä tarvitsemme. Jos vain osaisimme pysähtyä kuuntelemaan sen viestejä, saisimme valtavasti meitä hyödyttävää informaatiota siitä, mikä meille on hyväksi.

Pysähdy siis rohkeasti kuuntelemaan kehoasi. Se on Jumalan luoma.
“Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä oli tehnyt, ja näki, että se oli erittäin hyvää.”
1. Moos. 1:31

Marjut Lindholm Holopainen kirjoitti kirjan Innostu & innosta. Tilasin kirjan Aikamedialta. Kun sain kirjan, luin sen yhdeltä istumalta. Se on todella harvinainen ilmiö minun kohdallani. Kirja sytytti minua, koska siinä puhutaan minua jo kauan askarruttaneista asioista. Hän mainitsee kirjassaan esimerkiksi: ”Kukaan ei voi ottaa johtajuutta tiimin sisällä, se pitää antaa. Seurakuntakentällämme on joskus ajatus, että jonkun pitäisi vain nousta johtajuuteen. Sitten kuitenkin paheksumme niitä, jotka kenties yrittävät nousta. Odotusten ja käytännön välillä näyttää olevan ristiriita. Kun tutkimme Raamattua, huomaamme, että siellä johtajuus ja tehtävä nimenomaan lahjoitetaan.”

Sillä, mitä nyt kerron, en nosta sormeani ketään vastaan. Meitä herätyskristillisiä seurakuntia, ei pelkästään Suomessa, vaivaa mielestäni eräs toimintaamme liittyvä heikkous. Tämä ei ole kenenkään vika, olemme ainoastaan ajautuneet siihen. Olen pohtinut tätä kauan, enkä saa siltä rauhaa.

Jossain vaiheessa 90-luvulla mieleeni nousi ajatus, joka ei ole sieltä suostunut poistumaan. Paholainen on aina tiennyt, että Jumalalla on suunnitelma käyttää seurakuntaansa erityisen voimallisesti viimeisinä aikoina. Se mietti ja loi strategiaa, jonka ansiosta se voisi vaikuttaa siihen, että seurakunnan tehokkuus kärsisi, eikä maailmaa pystyttäisi valloittamaan liian tehokkaasti. Kautta historian erilaiset ideologiat ovat saaneet valtaa ja ihmiset tietäen tai tietämättään ottavat niistä mallia omiin ajatuksiinsa.

Moni asia on muuttunut parempaan suuntaan historian saatossa. Tasa-arvo on lisääntynyt ja naisten asema on parantunut. Tämän myönteisen kehityksen takana on suurelta osin ollut kristinusko. Sitä kuvastaa hyvin esimerkiksi se tosiasia, että niissä maissa, jossa kristinusko on enemmistönä, nämä asiat ovat paremmalla tasolla, kuin maissa, joissa jotkut muut uskonnot ovat enemmistönä. Kun ajatellaan tasa-arvoa, sen toteutumisen esteenä kautta historian on ollut sellainen hierarkia, jota kutsun profaaniksi hierarkiaksi. Matteus 20:25-28: ”Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat herroina hallitsevat niitä ja mahtavat pitävät niitä vallassaan. 26 Näin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka teidän joukossanne tahtoo tulla suureksi, se olkoon teidän palvelijanne, 27 ja joka teidän joukossanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne. 28 Eihän Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monien edestä.”

On myös muita tahoja, jotka ovat pyrkineet vaikuttamaan siihen, että yhteiselo ihmisten kesken paranisi. Ihmisten yritykset muuttaa maailmaa paremmaksi ovat kuitenkin tuomittu epäonnistumaan. Vain Jumalassa on todellinen ratkaisu. Johannes 10:10: ”Varas ei tule muuta kuin varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden.”

Tällaisia tunnettuja muutokseen pyrkiviä ideologioita ovat esimerkiksi Marksismi ja Anarkismi. Näiden tiet erosivat 1872, mutta omilla tahoillaan molempien vaikutus on yhä olemassa. Anarkismi on joskus määritelty autoritarismin ja valtahierarkioiden vastustamiseksi.

Myös Jeesus vastusti vääränlasista vallankäyttöä, josta Hän puhuu esimerkiksi tuossa aiemmassa Raamatun paikassa. Hän ei vastustanut auktoriteetteja eikä mielestäni myöskään hierarkiaa itsessään, ainoastaan väärin käytettyä valtaa ja hierarkian muodostumista väärin perustein.

Nyt siihen toimintaamme vaikuttavaan heikkouteen, josta alussa mainitsin. Useilla herätysliikkeillä, ainakin meillä helluntailaisilla, oli alussa tarve päästä vanhoista kirkkokunnista niin kauas, kuin mahdollista. Monilta osin tämä oli varmasti myös tarpeellista. Minä olen vuosikymmeniä kantanut näkyä, jota yritän tässä avata. Jos sinulla on asiaan erilaisia näkökantoja, kuulisin niistä mielelläni. Ota vaikka yhteyttä ja kerro.

Mitä nyt kerron on vahvaa asioiden yksinkertaistamista, mutta toivon näiden alta paljastuvan sen, mistä haluan kertoa. Meille on syntynyt kirjoittamattomia lakeja ja käytäntöjä, joita emme edes taida havaita. Vanhojen kirkkokuntien, ainakin joltain osin, autoritaarisuus ja hierarkiat olivat meille liikaa ja halusimme erkaantua niistä kauas. Meille sana hierarkia tai voimakkaat auktoriteetit ovat lähes kirosanoja. Pitää ollakin silloin, kun hierarkiat muodostuvat väärillä tavoilla ja auktoriteettiasemaa käytetään väärin. Meillä on vaarana tulkita Jeesuksen sanoja väärin. Hän sanoi, että meidän ei tule hallita herroina, vaan suurimman pitää olla kaikkien palvelija. Hän ei tällä tarkoittanut, että joka teistä on suurin, ei olekaan suurin, vaan häntä kohdeltakoon kuin palvelijaa. Hän sanoi, että kun joku tahtoo tulla suureksi, niin hänen tulee olla kaikkien palvelija. Tämä tarkoittaa, että hänellä on auktoriteettia, mutta hän kieltäytyy käyttämästä sitä omaksi hyödykseen vaan käyttää kaiken auktoriteettinsa palvelemiseen. Mitä tästä meidän mallistamme ajatella on seurannut.

Me emme uskalla lahjoittaa auktoriteettia, vaan annamme ainoastaan aseman ja jätämme aseman haltijan ansaitsemaan oman auktoriteettinsa. Tämä on tavattoman raskasta ja kuluttavaa. Tällaisen viranhaltijan energiasta osa kuluu pyhempänä parempana pysymiseen, koska ilman sitä ei myöskään ole auktoriteettia. Hep 13:17: ”Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, joiden on tehtävä tili. Näin he voivat tehdä työtään iloiten, ei huokaillen, sillä se ei teitä hyödyttäisi.” Minusta edustuksellinen demokratia on lähinnä sitä tapaa, josta Raamattu puhuu. Siis yhdessä päätetään, kenelle annetaan asema ja siihen tarvittava auktoriteetti. Se siis lahjoitetaan, sitä ei jätetä ansaittavaksi. Sanot tietysti, että pitäähän auktoriteetin saanut olla asemansa arvoinen. Niin pitääkin, mutta tämä on valitsijoiden vastuulla, ei valitun. Elävässä seurakunnassa on erityisen tärkeää, että valintoja tehtäessä kyetään kuulemaan Pyhän Hengen ääntä. Valitun pitää saada levätä asemassaan ja häneltä vaaditaan ainoastaan sitä, että luottamus säilyy. Kun luottamus katoaa, valta otetaan pois ja annetaan jollekin toiselle. Terveeseen yhteisöön kuulu se, että jokaisella auktoriteetilla on joku lahjoittaja, joka voi valvoa, että auktoriteettiasemaa käytetään oikein.

Tästä omaksumastamme mallista seuraa myös toinen, vähintään yhtä vakava ongelma. Koska oikeastaan kukaan ei omista lahjoitettua auktoriteettia, ei sitä voida myöskään jakaa eteenpäin. Mitä sinulla ei ole on hankalaa jakaa eteenpäin. Kun tähän lisätään meidän alitajuinen hierarkiavihamme, on tehoton ja toimimaton paketti valmis. Meidän seurakunnistamme puuttuvat toimivat rakenteet. Meillä on vain usein hyvinkin suurta kuormaa kantavia vastuunkantajia ylimmällä tasolla, lasikatto (myös miesten päällä) ja tasapäinen kansa. Tästä tasapäisestä kansasta johtajat eivät voi valita niitä, joille he voisivat lahjoittaa auktoriteetteja, meissä kytevän hierarkiavihan takia.

Tästä on seurannut meille itsestään muodostunut johtamismalli, jota vertaisin aristokratiaan tai oligarkiaan. Siis meillä on eliitti, joka johtaa, eikä muilla ole minkäänlaista asemaa.

Toistan tässä vielä alussa mainitsemani asian. Tämä ei ole kenenkään vika, vaan olemme ajautuneet tähän tilanteeseen. Meillä on valtavan hienoja, vilpittömiä ihmisiä, jotka kaikki tekevät parhaansa. Toimivien rakenteiden puutteen tähden me hukkaamme valtavasti potentiaalia ja menetämme mahdollisuuksia voittaa tämä maailma. Minulla on pelko sydämessäni. Ellemme saa tähän korjausta, seuraava tuleva herätys tulee ja menee. Siitä ei jää mitään jäljelle, koska seurakunnasta puuttuvat toimivat rakenteet, joiden avulla voitaisiin hedelmät korjata kotiin. Ajattele tilannetta Suomen helluntaiherätyksessä, jossa jokainen seurakunta olisi kyennyt Pyhän Hengen johdatuksessa löytämään jokaisen potentiaalisen lahjan ja asettanut rakenteet ja johtajuudet paikoilleen. Mitä me silloin saisimmekaan yhdessä aikaiseksi.

Kiitos Marjut tuosta kirjasta, osasit tuoda asioita selkeästi esiin. Suosittelen tätä kirjaa. Marjut Lindholm Holopainen tulee tietojeni mukaan ensi marraskuussa Turkuun, meidän seurakuntaamme, pitämään koulutuspäivän vapaaehtoistyöstä.

Markku Tuoriniemi Emeritusvanhin

Anoppini sanoi juuri hetki taaksepäin, että hän usein puheissaan tai keskusteluissaan pyrkii muistuttamaan ihmisiä vaikeuksien keskellä kiinnittämään katse Kristukseen. Apu tulee aina ristiltä. Jäin pohtimaan tätä ja tietäen hänenkin elämän vastustukset ja kuinka positiivinen hän on aina ollut tilanteesta huolimatta niin en voi muuta kuin todeta, että sieltä se apu tulee, ennemmin tai myöhemmin.

Tästä nousi voimakas kiitollisuus pintaan, kuinka paljosta voinkaan olla kiitollinen Jumalalle. Hänen hyvyytensä on ylitse vuotavaa. On koti, jossa on lämmin, on perhe, lapset, lastenlapset, rakas puoliso, ruokaa päivittäin, ei ole sotaa jne. Ei itsestään selvyys miljoonille maailmassa. Siksi meistä monilla on syytä kiitokseen. Mielen laatumme ja asenteemme ovat ratkaisevassa asemassa – voimme päättää olla kiitollisia Jumalalle sillä Hän on kaiken kiitoksen ja kunnian arvoinen.

Ei meille ole luvattu helppoa elämää, joten vaikka päällisin puolin elämä voi näyttää ulkopuolisen silmiin ”täydelliseltä ”, saattaa sisimmässä olla tyhjyyttä, joka kaipaa Pyhän Hengen kosketusta. Älä siis suotta kadehdi ketään. Moni asia ei näet ole niin kuin päältä katsottuna näyttää…Kun siis kohtaat lähimmäisiäsi, kohtaa heitä ihmisinä, persoonina joita keskityt kuuntelemaan, olemaan läsnä keskustelussa, unohda täksi aikaa kokonaan puhelimesi ja ole läsnä. Tällä on suuri vaikutus niin sinuun kuin lähimmäiseesi. 

”Tämä hetken kestävä, kevyt ahdistuksemme tuottaa määrättömän, ikuisen kirkkauden meille, jotka emme kiinnitä katsettamme näkyviin vaan näkymättömiin, sillä näkyvät ovat ajallisia mutta näkymättömät iankaikkisia.”

2. kirje korinttilaisille 4:17-18 FINRK

Alun otsakkeesta ja johdannosta nousi mieleeni laulun sanat, jotka Helen Howarth Lemmel on vuonna 1918 säveltänyt ja sanoittanut. Laulujen sanoitukset jäävät usein puhuttelemaan ja aikojenkin päästä Pyhä Henki voi nostaa ne mieleesi ja lohduttaa tai rohkaista Sinua.

”//Käännä katseesi Jeesukseen ja odota Herraasi vaieten, Sillä Jeesuksen suuren rakkauden saahan syntinen osakseen.

//Suuntaa mielesi Jeesukseen ja syvälle armonsa syvyyteen. Näet tyhjäksi kaiken turhuuden, näet Jeesuksen suuruuden.

//Tunnen Jeesuksen pyhyyden ja ylistän, rukoillen kiittäen. Nytkin edessä Herran Jeesuksen tahdon viipyä palvoen.”

Siunattua viikkoa juuri sinulle♥

Marjut Rantala