Blogi

Pimeydessä on hankalaa haparoida eteenpäin. Raunioiden keskellä on lannistavaa ajatella huomista päivää. Tappion jälkeen on vaikeaa nostaa päätään ylös. Tämäntapaiset tunnot tulevat tutuiksi meille kaikille jossain kohtaa elämämme varrella. Ihmisyys ei päästä helpolla, vaan monenlaiset heikkoudet ja vastoinkäymiset koettelevat meitä tornadon tavoin. Myrskyn silmään voi joutua sekä henkilökohtainen elämämme että maailma ympärillämme.

Haluan rohkaista sinua, joka elät juuri nyt surullisissa tunnelmissa. Haluan muistuttaa sinua hänestä, joka antoi luotettavan lupauksen: ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon” (Jer. 29:11). Tämä lupaus ei ole tyhjä toive tai katteeton korulause.  Sen lausui maailmankaikkeuden Luoja, joka loi sinut ja antoi kaikkensa vuoksesi. Hän tuntee sinut ja tietää aivan tarkalleen, mitä sinulle tänään kuuluu. Hänen silmiltään yksikään kyyneleesi ei ole piilossa, eikä heikoinkaan huokauksesi jää häneltä kuulematta. Hän on lähelläsi – ja rakastaa sinua äärettömän paljon.

Toivo ei ole mennyt. Sinun toivosi elää tänäänkin. Hänen nimensä on Jeesus.

Miltä kehossasi tuntuu juuri nyt?
Onko hengityksesi rauhallista vai kiihtynyttä?
Tunnetko alkavan nälän tai lepoon kutsuvan voimattomuuden?
Vai onko kehosi täynnä virtaa ja valmis liikkeeseen?

Kehollisuudella on suuri merkitys kristinuskossa. Jumala lähetti ainoan poikansa kulkemaan maan päällä kehollisena olentona. Maria kantoi Jeesusta kehossaan ja siten saattoi tämän maailmaan: kehon kautta, kuin kenet tahansa meistä. Toimiessaan maan päällä Jeesus paransi ihmisiä, joiden kehossa oli sairautta. Ja lopulta ristillä Jeesus koki valtavan kehollisen koettelemuksen ja tuskan. Kehollisuus oli osa Jumalan pelastussuunnitelmaa.

Miksi kehollisuuden luonteva kohtaaminen on kuitenkin ollut kristityille pitkään niin vaikeaa? Joissakin jo tämän tekstin aloittavat kysymykset saattoivat herättää ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia, sillä kehon äärelle asettuminen liitetään usein mindfulness-harjoituksiin tai joogaan. Teologian tohtori Pauli Annalan mukaan vielä Vanhan testamentin kulttuurissa sielu ja keho nähtiin kokonaisuutena. Myöhemmin valtaa saanut dualistinen ajattelu kuitenkin pyrki erottamaan mielen ja kehon toisistaan täysin. Tällöin kristityt tulkitsivat ihmisen jalon ja Jumalan puoleen kaipaavan mielen olevan täysin irrallinen kehosta, jonka synnilliseen “lihaan” kaikki ihmisessä oleva pahuus kietoutuu. Tämä ajatustapa on näkynyt esimerkiksi pyrkimyksenä pyhittymiseen kehon kurittamisen kautta. 

Tänään tiedämme kehon ja mielen toimivan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä. Jokainen tunne, ajatus ja kokemus mielessämme tapahtuu myös kehossamme. Jumala on luonut kehomme myös yhteyden välineeksi: suuri osa vuorovaikutuksesta on sanatonta eli kehollista. Raamattu puolestaan kehottaa meitä olemaan yhteydessä myös Jumalaan kokonaisvaltaisesti: ylistäen koko kehollamme; liikkeellä, tanssilla ja laululla.

Nyky-yhteiskunta korostaa kehollisuuskeskustelussa paljolti ulkonäköä, luoden valtavasti odotuksia siitä, miltä kehomme tulisi näyttää. Media syöttää jatkuvalla tahdilla kuvastoa, johon vertaamme itseämme ja toisiamme. Suuri osa tästä kuvastosta ei enää kuvaa aitoja Jumalan luomia kehoja vaan kuvankäsittelyn avulla siloteltuja ja “korjailtuja” versioita Jumalan luomistyöstä. Ulkoa tulevat vaatimukset saavat meidät rajoittamaan syömistämme ja liikkumaan silloinkin, kun kehomme on väsynyt. En usko, että Jumala haluaa meidän keskittyvän kehoomme vain arvostellen tai yrittäen muokata sitä.

Uskon Jumalan alun perin suunnitelleen ihmiselle saumattoman keho-mieli-yhteyden. Kehon, joka viestii tarpeistamme pyrkien hyvinvoivaan tasapainoon. Kehon, jonka tavoite on, että lepäisimme, joisimme tarpeeksi vettä, liikuttaisimme kehoamme meille sopivalla tavalla, ja ravitsisimme itseämme monipuolisella ruualla, kiinnostavilla asioilla ja sellaisten ihmisten seuralla, joiden lähellä on hyvä olla. Ilman ympäristön tarjoilemaa ihannekuvastoa, dieettipuhetta ja suorittamisen kulttuuria, uskon kehomme tietävän mitä tarvitsemme. Jos vain osaisimme pysähtyä kuuntelemaan sen viestejä, saisimme valtavasti meitä hyödyttävää informaatiota siitä, mikä meille on hyväksi.

Pysähdy siis rohkeasti kuuntelemaan kehoasi. Se on Jumalan luoma.
“Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä oli tehnyt, ja näki, että se oli erittäin hyvää.”
1. Moos. 1:31

Marjut Lindholm Holopainen kirjoitti kirjan Innostu & innosta. Tilasin kirjan Aikamedialta. Kun sain kirjan, luin sen yhdeltä istumalta. Se on todella harvinainen ilmiö minun kohdallani. Kirja sytytti minua, koska siinä puhutaan minua jo kauan askarruttaneista asioista. Hän mainitsee kirjassaan esimerkiksi: ”Kukaan ei voi ottaa johtajuutta tiimin sisällä, se pitää antaa. Seurakuntakentällämme on joskus ajatus, että jonkun pitäisi vain nousta johtajuuteen. Sitten kuitenkin paheksumme niitä, jotka kenties yrittävät nousta. Odotusten ja käytännön välillä näyttää olevan ristiriita. Kun tutkimme Raamattua, huomaamme, että siellä johtajuus ja tehtävä nimenomaan lahjoitetaan.”

Sillä, mitä nyt kerron, en nosta sormeani ketään vastaan. Meitä herätyskristillisiä seurakuntia, ei pelkästään Suomessa, vaivaa mielestäni eräs toimintaamme liittyvä heikkous. Tämä ei ole kenenkään vika, olemme ainoastaan ajautuneet siihen. Olen pohtinut tätä kauan, enkä saa siltä rauhaa.

Jossain vaiheessa 90-luvulla mieleeni nousi ajatus, joka ei ole sieltä suostunut poistumaan. Paholainen on aina tiennyt, että Jumalalla on suunnitelma käyttää seurakuntaansa erityisen voimallisesti viimeisinä aikoina. Se mietti ja loi strategiaa, jonka ansiosta se voisi vaikuttaa siihen, että seurakunnan tehokkuus kärsisi, eikä maailmaa pystyttäisi valloittamaan liian tehokkaasti. Kautta historian erilaiset ideologiat ovat saaneet valtaa ja ihmiset tietäen tai tietämättään ottavat niistä mallia omiin ajatuksiinsa.

Moni asia on muuttunut parempaan suuntaan historian saatossa. Tasa-arvo on lisääntynyt ja naisten asema on parantunut. Tämän myönteisen kehityksen takana on suurelta osin ollut kristinusko. Sitä kuvastaa hyvin esimerkiksi se tosiasia, että niissä maissa, jossa kristinusko on enemmistönä, nämä asiat ovat paremmalla tasolla, kuin maissa, joissa jotkut muut uskonnot ovat enemmistönä. Kun ajatellaan tasa-arvoa, sen toteutumisen esteenä kautta historian on ollut sellainen hierarkia, jota kutsun profaaniksi hierarkiaksi. Matteus 20:25-28: ”Te tiedätte, että kansojen ruhtinaat herroina hallitsevat niitä ja mahtavat pitävät niitä vallassaan. 26 Näin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka teidän joukossanne tahtoo tulla suureksi, se olkoon teidän palvelijanne, 27 ja joka teidän joukossanne tahtoo olla ensimmäinen, se olkoon teidän orjanne. 28 Eihän Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monien edestä.”

On myös muita tahoja, jotka ovat pyrkineet vaikuttamaan siihen, että yhteiselo ihmisten kesken paranisi. Ihmisten yritykset muuttaa maailmaa paremmaksi ovat kuitenkin tuomittu epäonnistumaan. Vain Jumalassa on todellinen ratkaisu. Johannes 10:10: ”Varas ei tule muuta kuin varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut tuomaan elämän ja yltäkylläisyyden.”

Tällaisia tunnettuja muutokseen pyrkiviä ideologioita ovat esimerkiksi Marksismi ja Anarkismi. Näiden tiet erosivat 1872, mutta omilla tahoillaan molempien vaikutus on yhä olemassa. Anarkismi on joskus määritelty autoritarismin ja valtahierarkioiden vastustamiseksi.

Myös Jeesus vastusti vääränlasista vallankäyttöä, josta Hän puhuu esimerkiksi tuossa aiemmassa Raamatun paikassa. Hän ei vastustanut auktoriteetteja eikä mielestäni myöskään hierarkiaa itsessään, ainoastaan väärin käytettyä valtaa ja hierarkian muodostumista väärin perustein.

Nyt siihen toimintaamme vaikuttavaan heikkouteen, josta alussa mainitsin. Useilla herätysliikkeillä, ainakin meillä helluntailaisilla, oli alussa tarve päästä vanhoista kirkkokunnista niin kauas, kuin mahdollista. Monilta osin tämä oli varmasti myös tarpeellista. Minä olen vuosikymmeniä kantanut näkyä, jota yritän tässä avata. Jos sinulla on asiaan erilaisia näkökantoja, kuulisin niistä mielelläni. Ota vaikka yhteyttä ja kerro.

Mitä nyt kerron on vahvaa asioiden yksinkertaistamista, mutta toivon näiden alta paljastuvan sen, mistä haluan kertoa. Meille on syntynyt kirjoittamattomia lakeja ja käytäntöjä, joita emme edes taida havaita. Vanhojen kirkkokuntien, ainakin joltain osin, autoritaarisuus ja hierarkiat olivat meille liikaa ja halusimme erkaantua niistä kauas. Meille sana hierarkia tai voimakkaat auktoriteetit ovat lähes kirosanoja. Pitää ollakin silloin, kun hierarkiat muodostuvat väärillä tavoilla ja auktoriteettiasemaa käytetään väärin. Meillä on vaarana tulkita Jeesuksen sanoja väärin. Hän sanoi, että meidän ei tule hallita herroina, vaan suurimman pitää olla kaikkien palvelija. Hän ei tällä tarkoittanut, että joka teistä on suurin, ei olekaan suurin, vaan häntä kohdeltakoon kuin palvelijaa. Hän sanoi, että kun joku tahtoo tulla suureksi, niin hänen tulee olla kaikkien palvelija. Tämä tarkoittaa, että hänellä on auktoriteettia, mutta hän kieltäytyy käyttämästä sitä omaksi hyödykseen vaan käyttää kaiken auktoriteettinsa palvelemiseen. Mitä tästä meidän mallistamme ajatella on seurannut.

Me emme uskalla lahjoittaa auktoriteettia, vaan annamme ainoastaan aseman ja jätämme aseman haltijan ansaitsemaan oman auktoriteettinsa. Tämä on tavattoman raskasta ja kuluttavaa. Tällaisen viranhaltijan energiasta osa kuluu pyhempänä parempana pysymiseen, koska ilman sitä ei myöskään ole auktoriteettia. Hep 13:17: ”Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä, sillä he valvovat teidän sielujanne niin kuin ne, joiden on tehtävä tili. Näin he voivat tehdä työtään iloiten, ei huokaillen, sillä se ei teitä hyödyttäisi.” Minusta edustuksellinen demokratia on lähinnä sitä tapaa, josta Raamattu puhuu. Siis yhdessä päätetään, kenelle annetaan asema ja siihen tarvittava auktoriteetti. Se siis lahjoitetaan, sitä ei jätetä ansaittavaksi. Sanot tietysti, että pitäähän auktoriteetin saanut olla asemansa arvoinen. Niin pitääkin, mutta tämä on valitsijoiden vastuulla, ei valitun. Elävässä seurakunnassa on erityisen tärkeää, että valintoja tehtäessä kyetään kuulemaan Pyhän Hengen ääntä. Valitun pitää saada levätä asemassaan ja häneltä vaaditaan ainoastaan sitä, että luottamus säilyy. Kun luottamus katoaa, valta otetaan pois ja annetaan jollekin toiselle. Terveeseen yhteisöön kuulu se, että jokaisella auktoriteetilla on joku lahjoittaja, joka voi valvoa, että auktoriteettiasemaa käytetään oikein.

Tästä omaksumastamme mallista seuraa myös toinen, vähintään yhtä vakava ongelma. Koska oikeastaan kukaan ei omista lahjoitettua auktoriteettia, ei sitä voida myöskään jakaa eteenpäin. Mitä sinulla ei ole on hankalaa jakaa eteenpäin. Kun tähän lisätään meidän alitajuinen hierarkiavihamme, on tehoton ja toimimaton paketti valmis. Meidän seurakunnistamme puuttuvat toimivat rakenteet. Meillä on vain usein hyvinkin suurta kuormaa kantavia vastuunkantajia ylimmällä tasolla, lasikatto (myös miesten päällä) ja tasapäinen kansa. Tästä tasapäisestä kansasta johtajat eivät voi valita niitä, joille he voisivat lahjoittaa auktoriteetteja, meissä kytevän hierarkiavihan takia.

Tästä on seurannut meille itsestään muodostunut johtamismalli, jota vertaisin aristokratiaan tai oligarkiaan. Siis meillä on eliitti, joka johtaa, eikä muilla ole minkäänlaista asemaa.

Toistan tässä vielä alussa mainitsemani asian. Tämä ei ole kenenkään vika, vaan olemme ajautuneet tähän tilanteeseen. Meillä on valtavan hienoja, vilpittömiä ihmisiä, jotka kaikki tekevät parhaansa. Toimivien rakenteiden puutteen tähden me hukkaamme valtavasti potentiaalia ja menetämme mahdollisuuksia voittaa tämä maailma. Minulla on pelko sydämessäni. Ellemme saa tähän korjausta, seuraava tuleva herätys tulee ja menee. Siitä ei jää mitään jäljelle, koska seurakunnasta puuttuvat toimivat rakenteet, joiden avulla voitaisiin hedelmät korjata kotiin. Ajattele tilannetta Suomen helluntaiherätyksessä, jossa jokainen seurakunta olisi kyennyt Pyhän Hengen johdatuksessa löytämään jokaisen potentiaalisen lahjan ja asettanut rakenteet ja johtajuudet paikoilleen. Mitä me silloin saisimmekaan yhdessä aikaiseksi.

Kiitos Marjut tuosta kirjasta, osasit tuoda asioita selkeästi esiin. Suosittelen tätä kirjaa. Marjut Lindholm Holopainen tulee tietojeni mukaan ensi marraskuussa Turkuun, meidän seurakuntaamme, pitämään koulutuspäivän vapaaehtoistyöstä.

Markku Tuoriniemi Emeritusvanhin

Anoppini sanoi juuri hetki taaksepäin, että hän usein puheissaan tai keskusteluissaan pyrkii muistuttamaan ihmisiä vaikeuksien keskellä kiinnittämään katse Kristukseen. Apu tulee aina ristiltä. Jäin pohtimaan tätä ja tietäen hänenkin elämän vastustukset ja kuinka positiivinen hän on aina ollut tilanteesta huolimatta niin en voi muuta kuin todeta, että sieltä se apu tulee, ennemmin tai myöhemmin.

Tästä nousi voimakas kiitollisuus pintaan, kuinka paljosta voinkaan olla kiitollinen Jumalalle. Hänen hyvyytensä on ylitse vuotavaa. On koti, jossa on lämmin, on perhe, lapset, lastenlapset, rakas puoliso, ruokaa päivittäin, ei ole sotaa jne. Ei itsestään selvyys miljoonille maailmassa. Siksi meistä monilla on syytä kiitokseen. Mielen laatumme ja asenteemme ovat ratkaisevassa asemassa – voimme päättää olla kiitollisia Jumalalle sillä Hän on kaiken kiitoksen ja kunnian arvoinen.

Ei meille ole luvattu helppoa elämää, joten vaikka päällisin puolin elämä voi näyttää ulkopuolisen silmiin ”täydelliseltä ”, saattaa sisimmässä olla tyhjyyttä, joka kaipaa Pyhän Hengen kosketusta. Älä siis suotta kadehdi ketään. Moni asia ei näet ole niin kuin päältä katsottuna näyttää…Kun siis kohtaat lähimmäisiäsi, kohtaa heitä ihmisinä, persoonina joita keskityt kuuntelemaan, olemaan läsnä keskustelussa, unohda täksi aikaa kokonaan puhelimesi ja ole läsnä. Tällä on suuri vaikutus niin sinuun kuin lähimmäiseesi. 

”Tämä hetken kestävä, kevyt ahdistuksemme tuottaa määrättömän, ikuisen kirkkauden meille, jotka emme kiinnitä katsettamme näkyviin vaan näkymättömiin, sillä näkyvät ovat ajallisia mutta näkymättömät iankaikkisia.”

2. kirje korinttilaisille 4:17-18 FINRK

Alun otsakkeesta ja johdannosta nousi mieleeni laulun sanat, jotka Helen Howarth Lemmel on vuonna 1918 säveltänyt ja sanoittanut. Laulujen sanoitukset jäävät usein puhuttelemaan ja aikojenkin päästä Pyhä Henki voi nostaa ne mieleesi ja lohduttaa tai rohkaista Sinua.

”//Käännä katseesi Jeesukseen ja odota Herraasi vaieten, Sillä Jeesuksen suuren rakkauden saahan syntinen osakseen.

//Suuntaa mielesi Jeesukseen ja syvälle armonsa syvyyteen. Näet tyhjäksi kaiken turhuuden, näet Jeesuksen suuruuden.

//Tunnen Jeesuksen pyhyyden ja ylistän, rukoillen kiittäen. Nytkin edessä Herran Jeesuksen tahdon viipyä palvoen.”

Siunattua viikkoa juuri sinulle♥

Marjut Rantala

Marraskuisen blogin äärellä ajatukseni pysähtyvät toistuvasti kuukauden toisen sunnuntain isänpäivään, olkoonpa päivä vasta tulossa tai jo menossa.  Keskiössä ei ole pelkästään isä – ei Taivaallinen Isä eikä vielä elossa oleva tai jo edes(=edeltä)mennyt oman perheemme isä – vaan se ainutlaatuinen suhde, joka aina muodostuu toisilleen rakkaiden ja elintärkeiden henkilöiden välille. Johanneksen ilmaisemana kaikki kiertyy ihanasti yhteen: ’Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti… Minä kirjoitan teille, lapset, te olette oppineet tuntemaan Isän…’ Mielessä olette yhtä lailla te äidit, jotka monin eri tavoin jaatte vanhemmuuden yhdessä isien kanssa.

Mietin yhteydenottoja, joita olen saanut ystäviltämme viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Tottahan joukossa on ollut iloa lapsenlapsen tulevasta hääjuhlasta tai kaivatun esikoisvauvan syntymästä. Valtaosa on kuitenkin viistänyt hyvin matalalla omiin aikuisiin lapsiin liittyen:

• Hänet pahoinpideltiin vähän aikaa sitten. Apua on, mutta se ei tavoita. Nyt on hätä! Rukoiletko?
• Säikähdin, kun hän ilmestyi ovellemme. Onneksi lähti, oli niin sekaisin. Tuttuahan tämä on.
• Hän kaatui kadulla, löi päänsä, sai aivoverenvuodon. Sairaalasta päästyään lähetettiin meidän seurantaamme.
• Edessä on ero – tämä tuli täytenä yllätyksenä. Avioliitto hajoaa vuosikymmenten jälkeen. On jo hankkinut asunnon muualta.
• Vastasi kyllä jo puhelimeen, mutta oli täynnä vihaa…

Hyvä Jumala, millä valtuutuksella kuulen ja luen näistä kivuista ja kauheuksista! Hetkistä, jolloin vanhemman ajatus lyö tyhjää… ja kaikki tuntuu enemmän kuolleelta kuin luonto marraskuussa. Kun suunnitelmia ei enää ole; on vain yksi ainoa hetki, jolloin yrittää pysyä tolpillaan!

Ja tiedänhän minä sen ainoan vastauksen: ’Hän lohduttaa meitä kaikissa ahdistuksissamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka ovat kaikenlaisissa ahdistuksissa.’ Tuota läsnäolon lohdutusta me elämän eri liemissä marinoidut vanhemmat kaipaamme. Kovin kruusattuja eivät siis ole nämä isänpäivään liittyvät mietteeni. Mutta nämä koskettavat niitä, jotka tietävät, millaista on kuoleman lyödessä varjonsa sekä ennalta aavistaen että täysin odottamatta.

Millaisten ’lammasten’ pariin Herra meitä johdattaakaan – kuten Moosesta muinoin – Mooseksen saama lupaus on vahvasti voimassa: ’Minä olen nähnyt kansani kurjuuden… ja kuullut, kun he huutavat sortajiensa tähden. Minä tiedän heidän tuskansa. Sen tähden minä olen tullut alas vapauttamaan heidät…’ ’Hänkö ei pitäisi, mitä lupaa?’ Jeesuksessa Jumala tuli niin alas kuin ikinä mahdollista. Jumala näkee, kuulee ja tietää yhä. Siinä on meidän luottamuksemme.

Onneksi on Jeesus!

Viittaukset: 1 Joh 2:13,14 / 2 Kor 1:4 / 2 Moos 3: 7 / 4 Moos 23: 19

Tulet pettymään meistä ja Jumalan teistä, mutta muista, että Jumala on uskollinen. Noilla sanoilla  eräs jo edesmennyt iäkäs Herran palvelija evästi minua, kun olin nuori ja olin ollut vasta vähän aikaa uskossa. Ihmettelin hänen sanojaan, koska uusi elämä näytti ja tuntui niin ruusuiselta. Uskovat eri seurakunnissa vaikuttivat lähes enkeleiltä. Nyt kun on kulunut vuosikymmeniä, olen saanut kokea, että ihminen on pieni ja vajavainen, mutta Jumala on suuri ja uskollinen. Erikoinen evästys uudelle uskovalle oli sittenkin tarpeellinen ja merkittävää oli se, että  tunsin sanojan lämminhenkisenä kristittynä.

Esikuvia

Kiitos Herralle, olen tuntenut ja edelleen tunnen ihmisiä, joiden elämä todistaa, että Jeesus elää. Se on rohkaisevaa, lohduttavaa ja kannustavaa. Heidän läheisyydessään olen kokenut taivaallista rauhaa ja rakkautta koetuksista ja kärsimyksistä huolimatta. He eivät ole lannistuneet eivätkä katkeroituneet  pettymyksissä. Joidenkin muisto puhuu elävästi, vaikka he ovat kauan sitten lähteneet tästä ajasta. Heiltä olen oppinut, että rukoillen eletty elämä on siunattu elämä ja armossa on aina uuden alun mahdollisuus.

Uhkakuvia

Tämän päivän uutiset eri medioiden kautta tulvivat eteemme pelottavina uhkakuvina. On sotia, suursodan uhkaa, maanjäristyksiä, tulvia, nälänhätää, vainoja, terrorismia, mielenosoituksia, ilmastokriisejä, talouskriisejä, ym. Uhkakuvat pakottavat huokaamaan, missä on Jumala?

Raamattu sanoo, että Jumala on uskollinen. Hän on luonut maailman ja valmistanut ylivertaisen pelastussuunnitelman Jeesuksessa. Esikuvia pohtiessani otin Raamattuni ja se avautui Hepr. 11.luvun kohdalta. Luku on otsioitu Uskon esikuvia. Jae 1 kuuluu: ”Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, varmuus siitä, mikä ei näy”. Uskon näköalat ovat toisenlaiset kuin ajallisin silmin voi nähdä. Jumala pysyy uskollisena. Hän on täysin luotettava.

Sanat ovat pieniä, yksinkertaisia merkkejä, joita yhdistämällä luomme kieltä, kommunikoimme ajatuksiamme ja ilmaisemme tunteitamme. Vaikka sanat saattavat vaikuttaa arkisilta, niissä piilee valtava voima. Kirjoitetut tai lausutut sanat ovat kuin työkaluja, joita käyttämällä voimme rakentaa tai hajottaa. Uskon, että meillä jokaisella on kokemuksia siitä, kuinka toisen lausumat sanat ovat rohkaisseet tai satuttaneet meitä. Sanojen voima ei rajoitu pelkästään siihen, mitä sanomme toisille, myös sisäisellä puheella on merkitystä. Se, miten puhumme itsellemme vaikuttaa siihen, millaisessa valossa näemme itsemme.

Kun ymmärrämme, kuinka voimakkaita sanat ovat, meidän on hyvä miettiä, miten käytämme niitä. Puhuessamme toisillemme – olipa kyseessä ystävä, työtoveri tai tuntematon ihminen – voimme valita sanat, jotka rohkaisevat, vahvistavat ja lohduttavat tai kun puhumme itsellemme, millaista sisäinen puheemme on? Olemmeko oman elämämme kannustajia vai kriitikoita? Sanat, joita valitsemme, muovaavat todellisuuttamme ja mahdollisuuksiamme.

Yksi sanojen voimakkaimmista vaikutuksista on niiden kyky yhdistää ihmisiä. Kun puhumme, jaamme paitsi tietoa, myös tunteita ja kokemuksia. Kielen avulla voimme ylittää kulttuurillisia ja fyysisiä rajoja, ja rakentaa siltoja sinne, missä niitä ei aikaisemmin ollut. Kirjat ja laulut voivat koskettaa ihmisiä ympäri maailmaa, koska sanat kantavat mukanaan tunteita ja tarinoita, jotka yhdistävät meitä kaikkia.

Raamattu, joka on maailman levinnein, eniten käännetty ja epäilemättä myös vaikutusvaltaisin teos, on muuttanut lukemattomien ihmisten elämää. Sen sanoissa on valtava voima. Jumala on sanallaan luonut koko maailmankaikkeuden.  Sanan voimalla hän voi luoda uuttaa myös sinun elämääsi. Raamattu on Jumalan puhetta sinulle. Anna sen tänäänkin puhua sinun sisimpääsi ja muuttaa maailmaasi.

Sanojen voima on valtava. Valitsemalla viisaasti sanamme, voimme rakentaa paremman maailman itsellemme ja toisille. Kun seuraavan kerran avaat suusi tai kirjoitat viestin, muista: sanoillasi on merkitystä.

Monien tietolähteiden mukaan matkalaukkulapsella (missionary kid tai third culture kid) tarkoitetaan lasta tai nuorta, joka on elänyt joko osan tai jopa koko elämänsä maassa, josta hänen vanhempansa eivät ole lähtöisin. Hyvin tyypillistä matkalaukkulapsille on ajatus siitä, että he eivät koe kuuluvansa täysin mihinkään maahan. Ensimmäisenä kielenä voi olla joku muu kuin oma äidinkieli. Näin oli esim. miehelläni Miikalla, joka asui varhaislapsuudesta asti Thaimaassa lähetyslapsena, ja oppi thaikielen ennen kuin suomen. Samoin nuorin siskoni, minun lapsuuden perheeni asuessa Boliviassa, oppi ensin espanjan ja jopa intiaanikieli quechuaa ennen kuin suomea. Sanotaan myös, että matkalaukkulapsille muodostuu tapoja ja identiteetti, joka ei ole heidän kotimaansa kaltainen, eli tässä tapauksessa suomalainen. Olen itse asunut lapsuudessani ikävuosista 10-20 ensin Espanjassa ja sen jälkeen Boliviassa. Itse koin valtavaa kulttuurieroa muuttaessani Suomeen 20-vuotiaana. Oli suorastaan järkyttävää olla suomen kansalainen, mutta silti en kokenut olevani yhtään suomalainen. Koin melkein, että passini on ainut suomalainen osa minua. Olin myös todella surullinen palatessani  Suomeen, koska olin juuri joutunut jättämään rakkaimmat ystäväni Boliviaan, ja tiesin, että emme todennäköisesti tule tapaamaan todella pitkään aikaan, tai ehkä jopa koskaan. Suomeen palaaminen olikin yksi elämäni suurimmista kriiseistä. Isäni sanoi hauskasti mutta samalla hyvin sen, että vaikka me muutimme Suomeen, niin meidän sielut jäivät vähäksi aikaa hämmentyneinä pyörimään jonnekin Atlantin yläpuolelle. Tällaisten radikaalien muutosten jälkeen on todettu, että lapsena ja nuorena on usein kasvettava henkisesti nopeammin kuin muut ikäisensä.

Meillä oli kotona aina puhuttu suomea, ja vanhempamme onneksi pitivät siitä tiukasti kiinni, jotta emme unohtaneet suomen kieltä, mutta espanja ja englanti olivat minulle selvästi vahvemmat kielet. Näin mm. unia espanjaksi ja englanniksi, koska kävin Boliviassa mm. amerikkalaista koulua ja kommunikoin kavereiden sekä sisarusteni kanssa lähestulkoon vain espanjaksi tai englanniksi. Tämän unien vieraalla kielellä näkemisen on todettu olevan merkki siitä, mikä kieli on ”päällimäisenä” ihmisen mielessä. Edelleen välillä minun on vaikea löytää sanoja suomeksi, vaikka olen asunut täällä jo yli 25 vuotta.

Minulla on kirja, jonka nimi on Nykyajan paimentolaiset. Siinä mm. kerrotaan, miten monen ulkomailla eläneen nuoren on vaikea kertoa millainen persoona hän pohjimmiltaan on. Itse elin ulkomailla juuri ne vuodet, jolloin identiteetti muokkautuu vahvasti. Siksikin olin niin hukassa itseni kanssa, kun saavuimme Suomeen. Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut ja temperamenttinen, ja molemmat piirteet sopivat latinalaiseen kulttuuriin hyvin. Mutta Suomessa tulin väärinymmärretyksi herkästi, ja minun oli omaksuttava suomalaisempi identiteetti nopeasti. Tällainen kulttuurin matkiminen niin kielen kuin tapojen osalta on todettu olevan tyypillistä erityisesti lapsena ulkomailla asuneille. Kun koko elämän on matkinut toisten ihmisten murretta, eleitä ja tyylejä, niin se jää herkästi päälle. Kun muutimme Turkuun 20 vuotta sitten mieheni kanssa, niin huomasin töissäni Tyksissä puhuvani aika sujuvaa turunmurretta turkulaisille potilaille vain pari viikkoa sen jälkeen, kun olimme muuttaneet Turkuun.

Mutta miksi kerron tästä kaikesta? Syy on se, että niin meidän Turun helluntaiseurakunnassa kuin muissakin seurakunnissa on lähettiperheitä, kenen lapset elävät samantyyppistä elämää kuin itse elin. Tällainen elämä on valtava rikkaus, mutta samalla myös raastavaa. Siksi on tärkeää, että me Suomessa olevat muistamme lähettiperheitä eri tavoin. Muistan itse lapsena isona kohokohtana sen, kun sukulaisemme tai tuttavaperheemme lähettivät meille paketteja Suomesta Boliviaan, ja paketeissa oli suomalaisia karkkeja ja hapankorppua tai jopa Turun sinappia. Mutta vielä tärkeämpiä olivat ne rukoukset, millä meidän perhettä kannettiin. Sekä isäni että pikkusiskoni meinasivat kuolla trooppisiin sairauksiin, ja molempien selviäminen taudeista oli täysi Jumalan ihme. Joten muistetaan meidän lähettejä ja heidän lapsiaan erityisesti rukouksin. Ja samoin ne paketit tai kirjeet ja kortit, mitkä tuovat suomalaista kulttuuria ulkomaille, ovat myös tärkeitä.

Minulle rakas Raamatunpaikka on Hebrealaiskirje luku 14. Se on lohduttanut erityisesti silloin, kun olen tuskaillut sen kanssa, kuka minä olen ja mistä olen kotoisin. Siinä luvussa sanotaan: ” Sitä mitä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuivat näin, osoittivat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.” Miten lohduttavaa tietää, että meitä odottaa taivaallinen isänmaa, missä emme enää ikinä koe itseämme vieraiksi tai muukalaisiksi.  

Ystävällisin terveisin,

Anu Tourunen