Author name: Soile Peltonen

Marraskuisen blogin äärellä ajatukseni pysähtyvät toistuvasti kuukauden toisen sunnuntain isänpäivään, olkoonpa päivä vasta tulossa tai jo menossa.  Keskiössä ei ole pelkästään isä – ei Taivaallinen Isä eikä vielä elossa oleva tai jo edes(=edeltä)mennyt oman perheemme isä – vaan se ainutlaatuinen suhde, joka aina muodostuu toisilleen rakkaiden ja elintärkeiden henkilöiden välille. Johanneksen ilmaisemana kaikki kiertyy ihanasti yhteen: ’Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti… Minä kirjoitan teille, lapset, te olette oppineet tuntemaan Isän…’ Mielessä olette yhtä lailla te äidit, jotka monin eri tavoin jaatte vanhemmuuden yhdessä isien kanssa.

Mietin yhteydenottoja, joita olen saanut ystäviltämme viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Tottahan joukossa on ollut iloa lapsenlapsen tulevasta hääjuhlasta tai kaivatun esikoisvauvan syntymästä. Valtaosa on kuitenkin viistänyt hyvin matalalla omiin aikuisiin lapsiin liittyen:

• Hänet pahoinpideltiin vähän aikaa sitten. Apua on, mutta se ei tavoita. Nyt on hätä! Rukoiletko?
• Säikähdin, kun hän ilmestyi ovellemme. Onneksi lähti, oli niin sekaisin. Tuttuahan tämä on.
• Hän kaatui kadulla, löi päänsä, sai aivoverenvuodon. Sairaalasta päästyään lähetettiin meidän seurantaamme.
• Edessä on ero – tämä tuli täytenä yllätyksenä. Avioliitto hajoaa vuosikymmenten jälkeen. On jo hankkinut asunnon muualta.
• Vastasi kyllä jo puhelimeen, mutta oli täynnä vihaa…

Hyvä Jumala, millä valtuutuksella kuulen ja luen näistä kivuista ja kauheuksista! Hetkistä, jolloin vanhemman ajatus lyö tyhjää… ja kaikki tuntuu enemmän kuolleelta kuin luonto marraskuussa. Kun suunnitelmia ei enää ole; on vain yksi ainoa hetki, jolloin yrittää pysyä tolpillaan!

Ja tiedänhän minä sen ainoan vastauksen: ’Hän lohduttaa meitä kaikissa ahdistuksissamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka ovat kaikenlaisissa ahdistuksissa.’ Tuota läsnäolon lohdutusta me elämän eri liemissä marinoidut vanhemmat kaipaamme. Kovin kruusattuja eivät siis ole nämä isänpäivään liittyvät mietteeni. Mutta nämä koskettavat niitä, jotka tietävät, millaista on kuoleman lyödessä varjonsa sekä ennalta aavistaen että täysin odottamatta.

Millaisten ’lammasten’ pariin Herra meitä johdattaakaan – kuten Moosesta muinoin – Mooseksen saama lupaus on vahvasti voimassa: ’Minä olen nähnyt kansani kurjuuden… ja kuullut, kun he huutavat sortajiensa tähden. Minä tiedän heidän tuskansa. Sen tähden minä olen tullut alas vapauttamaan heidät…’ ’Hänkö ei pitäisi, mitä lupaa?’ Jeesuksessa Jumala tuli niin alas kuin ikinä mahdollista. Jumala näkee, kuulee ja tietää yhä. Siinä on meidän luottamuksemme.

Onneksi on Jeesus!

Viittaukset: 1 Joh 2:13,14 / 2 Kor 1:4 / 2 Moos 3: 7 / 4 Moos 23: 19

2000-luku on tuonut arkeeni kolmen hyvin läheisen ihmisen kuolinpesän hoidot. Syvimmin tunnoin hoidin palvelusta aikuistuneen tyttäremme muistolle; kauniista kotipesästä oli tullut kuolinpesä. Sen jälkeen oli vuorossa jo ikääntyneen isäni jäämistö ja siitä muutaman vuoden kuluttua se tavaramäärä, joka vielä oli ollut äitini maallista omaisuutta. Tällöin järki ja tunne kulkivat kiitollisuudella samaa rataa: näinhän elämässä yleensä käy. Kun näin äitini silmien sulkeutuvan täällä ajassa viimeisen kerran, tiesin: maalliset maljakot ovat muuttuneet kristallikruunuihin siinä kodissa, jota Jeesus lupasikin mennä meille valmistamaan. 

Myös seurakuntakiinteistömme monet salassa olevatkin tilat ovat tulleet tutuiksi huoltotiimiurakan puitteissa. Puistokatu 6b vintin häkkivarastosta laatikon pohjalta löytynyt Turun Sanomat oli ollut uunituore seurakuntakiinteistömme palveltua vasta kolme vuotta… siis yli kuusikymmentä vuotta sitten. Vastikään olen käynyt läpi myös kotitalomme tyhjentyneen naapurusasunnon. Olen vienyt ja tuonut… kulkenut ees taas, siivonnut ja sortteerannut. Upea Lähetyskirpputorimme Rauhankadulla sai minusta jo kauan sitten vakituisen asiakkaan.

Yhdellä seinäntakaisella järjestelykerralla minut pysäytti mieleeni pulpahtanut yllättävä kehotus: ’Toimita talosi!’ Tiesin sanojen nousevan Raamatusta: profeetta Jesaja oli lausunut ne Herran käskystä kuningas Hiskialle, sillä ’sinä kuolet, etkä enää parane’. Pelkästä armosta Hiskia sai kuitenkin lisää elinvuosia, mutta silti loppu häämötti edessä vääjäämättä. Niin kuin se häämöttää meilläkin, tavalla tai toisella. Pysähdyin tosiasian äärelle: miten paljon arjessamme kuluukaan aikaa tuomiseen ja viemiseen, siirtämiseen ja muuttamiseen, korjaamiseen ja kunnostamiseen. Omassa asumisessammekin olemme jo puhuneet siitä, miten paljon vähemmällä pääsisimme asuessamme jossakin muualla kuin nuoruuteni 60-luvun kotitalossa. Ja silti… siellä ovat juuret.

Liekit -musikaali sanoitti aikanaan asian surullisimman puolen: ’Kohennamme kotiamme, rakennamme uutta unohtaen kulkevamme kohti ikuisuutta…’ Nuoren perheen ensimmäistä kotia tuolloin eläneenä jäin kiinni noista sanoista; ne kolahtivat tosi lujaa. ’Herra, älä anna tuon olla koskaan kohdallamme totta!’

Ytimeen keskittyminen ja tarpeettoman karsiminen ei ole kuolinsiivousta. Se on mitä suurimmassa määrin elämänsiivousta: saamme tilaa ja aikaa keskittyä siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Että olemme hyviä taloudenhoitajia kaikissa niissä asioissa, jotka Jumala on meille uskonut. Että aikamme ei kulu samojen kamojen paljoudesta tuskailemiseen. Saamme kiitollisesti iloita siitä, mikä meille riittää tässä ja nyt, ja vielä järjestyksessä ollen. Tarpeettomat voimme panna ilolla kiertoon monin eri tavoin. Hyvän tekeminen tekee aina hyvää myös omalle mielelle ja omille varastotiloille.

Talon toimittaminen on verraton ohje jokaisessa elämänvaiheessa. Se on yksinkertaisesti paras: Keskity siihen, mikä on elämässäsi kaikkein tärkeintä. Tee sille tilaa, konkreettisesti ja aineettomasti. Siihen on keinoja, vaikka valtavat aikasyöpöt vaanivat parhaimman ydintä. Ei Jeesus turhaan meitä ohjeistanut: ’Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.’

 Viittaukset  Joh 14:2-3 / 2 Kun 20:1 ja Jes 38:1/ Liekit: Anna-Mari Kaskinen / Matt 6:21

Meillä on läheisiä ystäviä yli kirkkokuntarajojen. Kristuksen ruumis on yksi. Sisin aistii äkkiä, milloin kyseessä on perhepiirin tapaaminen. ’Ne ovat saman Isän lapsia, joilla on veljenä Jeesus Kristus’ muotoili raamatunopettaja osuvasti piirtäen selkeät ääriviivat Jumalan perheväen muotokuvaan.

Yhteisellä automatkalla ystävämme aloitti mielenkiintoisen keskustelun: ’Vierastan sitä, että uskonasioissa pitäisi tehdä ratkaisu. Jumalahan on jo antanut pelastuksen lahjan; ei meillä siinä enää mitään omaa osuutta ole.’

Yksi viime vuosituhannelle tyypillinen ratkaisukeskeisen teologian määritys seurasi minua varjon lailla vuosikymmenten ajan: ’Sinä muistat sen päivän ja hetken, jolloin olet antanut elämäsi Jeesukselle!’ Mutta minä raukkapa en muistanut. Rakkaasta Aarre-isästä jatkumo vielä enempi rakastavaan Taivaan Isään oli ollut selviö aina. Asiassa ei ollut epätietoisuutta tyyliin ollako vai eikö olla; kulttuuriset muotoseikat vain välillä hämmensivät. Kunnes sitten opin kuittaamaan mieleen nousseet kysymysmerkit lyhyesti: ’Jos en ole ennen ratkaisua tehnyt, teen sen nyt.’

Matkatoverimme kanssa olimme täysin samaa mieltä siitä, että kaikki on tehty valmiiksi. Jumalan antama lahja on Lahja sellaisenaan. En voi lisätä siihen mitään enkä ottaa pois. Mutta vastaanotettava se on, ettei se jää omalla kohdalla turhaksi. Keskeisintä ei ole se, miten, missä ja milloin armosta on tullut itselle totta. Sillä, onko hetki tai prosessi taltioitunut pysyvästi mielessä säilyviin muistoihin, emme voi nostaa lahjan arvoa. Muistamattomuus ei myöskään häivytä sitä olemattomiin. Ilman Jumalan vetovoimaa emme pääsisi edes osallisiksi pelastuksen lahjasta!

’Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainutsyntyisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.’ Siinä se on: Jumalan täydellinen lahja, jottei yksikään, joka häneen uskoo…. Tämä osuus jää ihmisen kontolle, tämä turvautuminen Kristukseen. ’Nyt ei siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa.’ Siis ovat tänään, päivämääristä viis.

Tämä on Taivaan Isän suurenmoinen lahja isänpäivän tuntumissakin.

Viittaukset: 1 Kor 12: 20 / Jukka Norvanto / Joh 6:44 / Joh 3:16 / Room 8:1