Author name: Riitta Pihlajaniemi

Istuin eräänä sunnuntaiaamuna katselemassa tv-jumalanpalvelusta, jonka loppupuolella rukoiltiin Isä meidän -rukous, kuten luterilaisessa jumalanpalveluksessa yleensä. Minusta on aina tuntunut hyvältä yhtyä siihen. Tavan vuoksiko? Ei, vaan siksi, että se on Jeesuksen itsensä opetuslapsilleen opettama rukous, kun nämä kyselivät, miten heidän tulisi rukoilla. Siksi uskon, että sen sanat ovat merkitykselliset edelleen. Jollain tavalla se ja tunne, joka minut valtaa siihen yhtyessäni, on riittänyt minulle ilman, että olen miettinyt tarkemmin sen sisältöä. Mainittuna aamuna kuitenkin tuo rukous alkoi ”puhua” minulle.

Siitähän on noin kaksi vuosituhatta, kun Jeesus sen seuraajilleen opetti. Onko se vielä ajankohtainen ja koskeeko sen sisältö myös meitä?

”Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon Sinun nimesi…..”
Tarvitsemme Jumalan pyhyyden kokemista ja hänen nimensä pyhittämistä erityisesti tänä aikana, kun mm. sanan- ja ilmaisunvapauteen vedoten Jumalaa ja hänen nimeään pilkataan ja häväistään monin tavoin.

”tulkoon Sinun valtakuntasi….”
Näemme maailman olevan tänä päivänä pahan vallassa. Kuinka kaipaammekaan rauhaa ja rukoilemme sitä. Mutta odotammeko, että jotain yliluonnollista tapahtuisi, että taivaasta laskeutuisi Jumalan valtakunta tämän pahuuden keskelle lopettamaan kauheudet?
Kun Jeesukselta kysyttiin, milloin Jumalan valtakunta on tuleva, hän vastasi: ”Ei Jumalan valtakunta tule nähtävällä tavalla. Jumalan valtakunta on sisällisesti teissä.” Uudemmassa raamatunkäännöksessä sanotaan: ”Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.” ( Luuk. 17: 20, 21 ) Samassa yhteydessä Jeesus vielä vertasi Jumalan valtakuntaa sinapin siemeneen, josta kasvoi suuri puu. Tämä valtakunta on meissä ja meidän keskellämme jo nyt ja sen tulemista ja toteutumista kaikkialla meidän tulee rukoilla.

”tapahtukoon Sinun tahtosi….”
Miten Jumalan tahto voi tapahtua täällä maan päällä? Uskon, että Jumalan tahto tapahtuu meidän, armahdettujen syntisten, kautta. Meidän tehtävämme on toteuttaa Jumalan valtakunnan ja hänen tahtonsa toteutumista rakastamalla lähimmäisiämme.
”Rakasta Herraa, Jumalaasi…. ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.”( Matt. 22: 37,39)
”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat.” ( Matt. 7:12 ) ”Rakkaus ei tee lähimmäiselle mitään pahaa.” ( Room. 13:10)
Kuulin vast’ikään henkilöstä, joka työpaikallaan toteuttaa Jumalan tahtoa siunaamalla työtovereitaan. Kun Jumalan valtakunta on meissä, me voimme ja haluamme toteuttaa hänen tahtoaan.

Isä meidän-rukous on hyvin universaalinen, maailmanlaajuinen. Sitä rukoilevat uskovat kaikkialla maailmassa ja kaikkina aikoina. Meidän omat rukouksemme ovat usein hyvin henkilökohtaisia. Pyydämme Jumalan apua moniin omiin ja rakkaittemme vaikeuksiin. Joskus listamme on pitkä, joskus lyhyempi. On oikein tuoda kaikki murheemme Isämme eteen, myös kiitoksemme. Raamattu rohkaisee anomaan ja pyytämään. Meitä kehotetaan myös kantamaan toistemme kuormia. Sitäkin voimme tehdä rukoilemalla.

Isä meidän-rukous on yhteisöllinen. Siinä en pyydä vain minulle, vaan meille, kaikille ihmisille kaikkialla. Siihen yhtyessäni voin kokea ihmeellistä uskovien yhteyttä yli kaikkien rajojen. Sen keskiössä on Isä, taivaallinen Isämme ja me, hänen lapsensa, joita hän rakastaa.

Olen pariin kertaan nähnyt tv:sta pyhiinvaellusjumalanpalveluksen. Siinä pieni joukko ihmisiä kulkee tanskalaisessa kesäisessä luonnossa keskustellen. He kulkevat viljapellon reunaa, poikkeavat pieneen metsään, josta löytävät kaivon. Kaivon äärellä he lukevat raamattua, laulavat ja rukoilevat. Kun he lähtevät jatkamaan matkaa kohti seuraavaa levähdyspaikkaa, he rukoilevat Pyhän Birgitan rukouksen: “Herra, osoita minulle tie ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan.” Joka kerta lähtiessään uudesta levähdyspaikasta eteenpäin he rukoilevat tuon saman rukouksen.

Näinhän mekin olemme monissa elämämme vaiheissa ja valintatilanteissa pyytäneet: “Herra, osoita minulle tie. Neuvo minua valitsemaan oikea suunta. Suo minun tehdä oikea ratkaisu.”

Kun Jeesus valmisti opetuslapsia poismenoonsa, hän sanoi: “Te tiedätte kyllä tien sinne, minne minä menen.” Opetuslasten vastaus oli: “Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” Jeesus vastasi: “Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” ( Joh. 14: 4-6 ). Hän ja vain hän on tie Isän luo. Kun seuraamme Häntä, pääsemme perille. Ei siis mitään ongelmaa eikä huolta. Minäkin tiedän tien.

Ongelma ei olekaan siinä, ettemmekö tietäisi tietä, mitä meidän on kuljettava. Pyhän Birgitan rukouksen jälkiosa “…ja tee minut halukkaaksi sitä vaeltamaan” kertoo sen, mikä meille on vaikeaa. Miksi olemme haluttomia seuraamaan Jeesuksen askelissa?

Eräässä uskontunnustuksessa sanotaan: “Sinä olet tie, mutta en ole seurannut Sinua.” Jeesus sanoi opetuslapsilleen: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” ( Lk. 9: 23 ) Emme ole kovin halukkaita oman luontomme puolesta kieltämään itseämme ja ottamaan ristiämme. Päinvastoin. Haluamme toteuttaa itseämme ja karistaa omat ristimme harteiltamme. Usein saatamme jopa itsekkäästi ajatella, että meillä on oikeus tehdä oman mielemme, halujemme ja mukavuutemme mukaan.

Minulla on tapana lukea Turun Sanomista Päivän Sana. Jokin aika sitten siellä oli rukous: “Herramme Kristus. Usein ajamme sinut pois arkipäivästämme pyhään kaukaisuuteen, taivaan korkeuksiin, saadaksemme kulkea itsekkäitä polkujamme.”

Tänään rukoilen: “Herrani Kristus. Tee minut halukkaaksi vaeltamaan Sinun tietäsi, ottamaan ristini ja seuraamaan Sinua.”