Author name: Anu Tourunen

Monien tietolähteiden mukaan matkalaukkulapsella (missionary kid tai third culture kid) tarkoitetaan lasta tai nuorta, joka on elänyt joko osan tai jopa koko elämänsä maassa, josta hänen vanhempansa eivät ole lähtöisin. Hyvin tyypillistä matkalaukkulapsille on ajatus siitä, että he eivät koe kuuluvansa täysin mihinkään maahan. Ensimmäisenä kielenä voi olla joku muu kuin oma äidinkieli. Näin oli esim. miehelläni Miikalla, joka asui varhaislapsuudesta asti Thaimaassa lähetyslapsena, ja oppi thaikielen ennen kuin suomen. Samoin nuorin siskoni, minun lapsuuden perheeni asuessa Boliviassa, oppi ensin espanjan ja jopa intiaanikieli quechuaa ennen kuin suomea. Sanotaan myös, että matkalaukkulapsille muodostuu tapoja ja identiteetti, joka ei ole heidän kotimaansa kaltainen, eli tässä tapauksessa suomalainen. Olen itse asunut lapsuudessani ikävuosista 10-20 ensin Espanjassa ja sen jälkeen Boliviassa. Itse koin valtavaa kulttuurieroa muuttaessani Suomeen 20-vuotiaana. Oli suorastaan järkyttävää olla suomen kansalainen, mutta silti en kokenut olevani yhtään suomalainen. Koin melkein, että passini on ainut suomalainen osa minua. Olin myös todella surullinen palatessani  Suomeen, koska olin juuri joutunut jättämään rakkaimmat ystäväni Boliviaan, ja tiesin, että emme todennäköisesti tule tapaamaan todella pitkään aikaan, tai ehkä jopa koskaan. Suomeen palaaminen olikin yksi elämäni suurimmista kriiseistä. Isäni sanoi hauskasti mutta samalla hyvin sen, että vaikka me muutimme Suomeen, niin meidän sielut jäivät vähäksi aikaa hämmentyneinä pyörimään jonnekin Atlantin yläpuolelle. Tällaisten radikaalien muutosten jälkeen on todettu, että lapsena ja nuorena on usein kasvettava henkisesti nopeammin kuin muut ikäisensä.

Meillä oli kotona aina puhuttu suomea, ja vanhempamme onneksi pitivät siitä tiukasti kiinni, jotta emme unohtaneet suomen kieltä, mutta espanja ja englanti olivat minulle selvästi vahvemmat kielet. Näin mm. unia espanjaksi ja englanniksi, koska kävin Boliviassa mm. amerikkalaista koulua ja kommunikoin kavereiden sekä sisarusteni kanssa lähestulkoon vain espanjaksi tai englanniksi. Tämän unien vieraalla kielellä näkemisen on todettu olevan merkki siitä, mikä kieli on ”päällimäisenä” ihmisen mielessä. Edelleen välillä minun on vaikea löytää sanoja suomeksi, vaikka olen asunut täällä jo yli 25 vuotta.

Minulla on kirja, jonka nimi on Nykyajan paimentolaiset. Siinä mm. kerrotaan, miten monen ulkomailla eläneen nuoren on vaikea kertoa millainen persoona hän pohjimmiltaan on. Itse elin ulkomailla juuri ne vuodet, jolloin identiteetti muokkautuu vahvasti. Siksikin olin niin hukassa itseni kanssa, kun saavuimme Suomeen. Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut ja temperamenttinen, ja molemmat piirteet sopivat latinalaiseen kulttuuriin hyvin. Mutta Suomessa tulin väärinymmärretyksi herkästi, ja minun oli omaksuttava suomalaisempi identiteetti nopeasti. Tällainen kulttuurin matkiminen niin kielen kuin tapojen osalta on todettu olevan tyypillistä erityisesti lapsena ulkomailla asuneille. Kun koko elämän on matkinut toisten ihmisten murretta, eleitä ja tyylejä, niin se jää herkästi päälle. Kun muutimme Turkuun 20 vuotta sitten mieheni kanssa, niin huomasin töissäni Tyksissä puhuvani aika sujuvaa turunmurretta turkulaisille potilaille vain pari viikkoa sen jälkeen, kun olimme muuttaneet Turkuun.

Mutta miksi kerron tästä kaikesta? Syy on se, että niin meidän Turun helluntaiseurakunnassa kuin muissakin seurakunnissa on lähettiperheitä, kenen lapset elävät samantyyppistä elämää kuin itse elin. Tällainen elämä on valtava rikkaus, mutta samalla myös raastavaa. Siksi on tärkeää, että me Suomessa olevat muistamme lähettiperheitä eri tavoin. Muistan itse lapsena isona kohokohtana sen, kun sukulaisemme tai tuttavaperheemme lähettivät meille paketteja Suomesta Boliviaan, ja paketeissa oli suomalaisia karkkeja ja hapankorppua tai jopa Turun sinappia. Mutta vielä tärkeämpiä olivat ne rukoukset, millä meidän perhettä kannettiin. Sekä isäni että pikkusiskoni meinasivat kuolla trooppisiin sairauksiin, ja molempien selviäminen taudeista oli täysi Jumalan ihme. Joten muistetaan meidän lähettejä ja heidän lapsiaan erityisesti rukouksin. Ja samoin ne paketit tai kirjeet ja kortit, mitkä tuovat suomalaista kulttuuria ulkomaille, ovat myös tärkeitä.

Minulle rakas Raamatunpaikka on Hebrealaiskirje luku 14. Se on lohduttanut erityisesti silloin, kun olen tuskaillut sen kanssa, kuka minä olen ja mistä olen kotoisin. Siinä luvussa sanotaan: ” Sitä mitä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuivat näin, osoittivat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.” Miten lohduttavaa tietää, että meitä odottaa taivaallinen isänmaa, missä emme enää ikinä koe itseämme vieraiksi tai muukalaisiksi.  

Ystävällisin terveisin,

Anu Tourunen

Nepsyjä, eli neuropsykiatrisia erityispiirteitä omaavia henkilöitä, on nykyään alettu diagnosoida enemmän kuin aikaisemmin. Tämä ei tarkoita sitä, että nepsyjä olisi nyt enemmän kuin aikaisemmin, vaan sitä, että on ymmärretty diagnoosin tärkeys. Diagnoosi on tärkeää varsinkin siksi, että nepsyn aivoissa ne välittäjäaineet, joiden toiminta on puutteellista, voivat aiheuttaa myös kaikenlaisia mielen haasteita. Siksi on tärkeää tietää mitä nepsyn aivoissa tapahtuu, ja missä asioissa nepsyä olisi hyvä auttaa. 

Tehokkuusyhteiskuntamme rakentuu koko ajan enemmän meille neurotyypillisille eikä niinkään nepsyille. Olen nepsyvalmentajana sekä oman nepsylapseni kautta nähnyt millainen tämä maailma nepsylle on. Ja silti monet menestyneet urheilijat, taiteilijat, artistit sekä muusikot ovat nepsyjä. Tiedätkö muuten mitä yhteistä on formulakuski Lewis Hamiltonilla, saarnaaja Billy Grahamilla, itävaltalaisella säveltäjä Mozartilla ja Raamatun Pietarilla? Heillä kaikilla on ollut ADHD / vahvoja ADHD piirteitä. Tai mitä yhteistä oli näyttelijä Robin Williamsilla, kirjailija C.S. Lewisilla ja Raamatun Joosefilla tai Simpsonilla? Heillä kaikilla oli asperger / vahvoja autismin piirteitä.

Nepsyjä on seurakunnassa samalla tavalla kuin heitä on kouluissa ja työpaikoilla. On todella tärkeää, että tämä tiedostetaan, jotta voimme olla erityisesti nepsylasten ja nuorten tukena. Nepsyys ei missään tapauksessa ole vain kasa ongelmia, vaan nepsyydessä on myös valtavasti potentiaalia. Nepsyt ovat luovia, visuaalisesti taitavia, sinnikkäitä ja äärettömän kiinnostuneita omista mielenkiinnonkohteistaan. Olen oman nepsylapseni kautta oppinut, miten valtavan rikas nepsyn sisäinen maailma on, ja miten hän pystyy hahmottamaan asiat paljon laajemmin ja eri lailla kuin minä neurotyypillisenä. Samoin olen huomannut, että useilla nepsyillä on ällistyttävän hyvä taito olla emotionaalisesti herkkiä sekä aistia asioita, joita neurotyypilliset eivät välttämättä huomaa. Silti nepsyt saavat paljon negatiivista palautetta kaikesta siitä, mikä menee pieleen. Nepsyt ovat harvoin tahallaan ilkeitä tai vaikeita, mutta heidän aivonsa toimivat eri lailla kuin neurotyypillisillä. Siksi olisikin hienoa, että seurakunnassa nepsyt saisivat kokea itsensä tervetulleiksi ja saisivat olla heitä, keneksi Jumala on heidät luonut. Jokaista meitä tarvitaan, ja jokaisella on taitoja, joilla voi palvella seurakuntaa. Raamatussa puhutaan siitä, miten Kristus on kuin ihmisruumis jossa on monta jäsentä, ja miten jokaisella on oma tehtävänsä.

Nepsyt ovat myös rohkeita ja sitkeitä, varmasti myös siksi, että ovat joutuneet taistelemaan tullakseen kuulluksi ja kohdatuksi. Uskon että nepsyt osaisivat opettaa meille paljon siitä rohkeudesta mihin Raamattukin meitä kehottaa. Pietari uskalsi olla kovaääninen ja rohkea Jeesuksen seuraaja, ja oli valmis miekan kanssa puolustamaan Jeesusta. Joosef oli sinnikäs orjuudesta ja vankeudesta huolimatta, ja pelasti viisaudella ihmisiä nälänhädältä.

Meidän tehtävämme ei ole yrittää poistaa nepsyiltä heidän ominaisuuksiaan, emmekä onneksi siinä edes onnistuisi. Meidän tehtävämme on ymmärtää heitä ja olla heidän tukenaan. Nepsy ei ole yhtä kuin oireyhtymänsä. Hän on paljon muutakin. Jumala on suunnitellut ja luonut meidät jokaisen, niin nepsyt kuin neurotyypilliset. Eikä Jumala tee virheitä. Jumalalla on tarkoitus meille kaikille, ja Daavid kirjoittaa psalmissa ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä.” Kukaan meistä ei ole vahinko, vaan me kaikki olemme Jumalan luomistyön ihmeitä. Meidän tehtävämme on rakastaa niitä ihmisiä, keitä Jumala on meidän elämäämme laittanut. Haastankin meitä kaikkia huomioimaan seurakunnassamme olevia vilkkaita poikia ja touhukkaita tyttöjä sanomalla heille, että ”onpa kiva nähdä sinua” tai ”ihana että tulit tänne”. 

Anu 🙂