Author name: Milja-Maria Halonen

Pääsiäisen lähestyessä laskeudumme jälleen paaston aikaan. Kirkkovuoden rytmissä tämä on hiljentymisen ja valmistautumisen jakso – matka kohti ristiä ja ylösnousemuksen iloa. Paasto kutsuu meitä suuntaamaan katseemme olennaiseen. 

Perinteisesti paasto on tarkoittanut ruoasta pidättäytymistä. Nykyään paaston muotoja on kuitenkin monia. Voimme paastota uutisvirrasta, uuden ostamisesta, somesta tai yksityisautoilusta. Ehkä juurikin ärsyketulvasta irtaantuminen tai kiireestä luopuminen onkin tämän ajan radikaaleinta paastoa. Paasto myös paljastaa sen, mihin olemme kiintyneet liikaa, ja antaa mahdollisuuden päästää irti. Tärkeintä ei kuitenkaan ole se, mistä luovumme, vaan se, mille teemme tilaa.

Raamatussa paasto liittyy usein rukoukseen ja Jumalan tahdon etsimiseen. Jeesus paastosi erämaassa ennen julkisen toimintansa alkua. Hänelle paasto oli valmistautumista ja suuntautumista Jumalaan. Paasto on tietoinen päätös luopua jostakin, jotta elämässä avautuisi tilaa jollekin muulle, jollekin tärkeälle. Jos keskitymme vain siihen, mistä luovumme, menetämme jotain paastoamisen ytimestä.

Luopumisen on tarkoitus tehdä tilaa Jumalalle. Jos suuntaamme kaiken energiamme jonkin asian välttelemiseen, mielestämme tuskin vapautuu kaistaa Jumalan kohtaamiseen. Tämän vuoksi paastoaminen vaatii aina pysähtymistä. Se vaatii tietoista keskittymistä siihen, millä haluamme vapautuneen tilan täyttää. Jos haluamme kuulla Jumalan ääntä, meidän on osattava pysähtyä, hiljentyä ja kuunnella.

Nyky-yhteiskunta ei opeta meitä viettämään aikaa hiljaisuudessa. Jatkuva ärsyketulva on lyhentänyt keskittymisen taitoamme ja totuttanut meidät jatkuviin dopamiiniryöppyihin ja nopeaan tarpeen tyydytykseen. Joillekin pysähtyminen on vaikeampaa kuin toisille. Aika ajoin löydän itseni ihmettelemästä, miksen kuule Jumalan ääntä. Useimmiten näissä hetkissä joudun nöyrtymään sen tosiasian äärelle, etten ole pysähtynyt kuuntelemaan. 

Roomalaiskirjeessä meitä kehotetaan olemaan mukautumatta maailmanajan menoon, ja muuttumaan mielen uudistuksen kautta, jotta voisimme tutkia, mikä on Jumalan tahto (Room. 12:2). Taistelkaamme me siis nykyajan kiirettä, melua ja hälyä vastaan ottamalla aikaa hiljaisuudessa Jumalan kanssa. Kun pysähdymme kuuntelemaan, mielemme saa mahdollisuuden uudistua, jotta voimme juurtua aiempaa syvemmin Jumalan tahtoon.

Kenties olet pääsiäisen lähestyessä pohtinut, mistä sinun voisi olla hyvä ainakin hetkeksi luopua. Kannustan kuitenkin kääntämään ajatuksen siihen, mille haluat paaston avulla tehdä elämääsi tilaa. Jumalalle, läheisille, muiden auttamiselle? Minkälaista ajattelutavan muutosta Jumala haluaisi sinussa saada aikaan? Mihin asiaan kaipaisit Jumalalta vastausta?

Anna Jumalalle mahdollisuus – pysähdy ja kuuntele.

Miltä kehossasi tuntuu juuri nyt?
Onko hengityksesi rauhallista vai kiihtynyttä?
Tunnetko alkavan nälän tai lepoon kutsuvan voimattomuuden?
Vai onko kehosi täynnä virtaa ja valmis liikkeeseen?

Kehollisuudella on suuri merkitys kristinuskossa. Jumala lähetti ainoan poikansa kulkemaan maan päällä kehollisena olentona. Maria kantoi Jeesusta kehossaan ja siten saattoi tämän maailmaan: kehon kautta, kuin kenet tahansa meistä. Toimiessaan maan päällä Jeesus paransi ihmisiä, joiden kehossa oli sairautta. Ja lopulta ristillä Jeesus koki valtavan kehollisen koettelemuksen ja tuskan. Kehollisuus oli osa Jumalan pelastussuunnitelmaa.

Miksi kehollisuuden luonteva kohtaaminen on kuitenkin ollut kristityille pitkään niin vaikeaa? Joissakin jo tämän tekstin aloittavat kysymykset saattoivat herättää ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia, sillä kehon äärelle asettuminen liitetään usein mindfulness-harjoituksiin tai joogaan. Teologian tohtori Pauli Annalan mukaan vielä Vanhan testamentin kulttuurissa sielu ja keho nähtiin kokonaisuutena. Myöhemmin valtaa saanut dualistinen ajattelu kuitenkin pyrki erottamaan mielen ja kehon toisistaan täysin. Tällöin kristityt tulkitsivat ihmisen jalon ja Jumalan puoleen kaipaavan mielen olevan täysin irrallinen kehosta, jonka synnilliseen “lihaan” kaikki ihmisessä oleva pahuus kietoutuu. Tämä ajatustapa on näkynyt esimerkiksi pyrkimyksenä pyhittymiseen kehon kurittamisen kautta. 

Tänään tiedämme kehon ja mielen toimivan jatkuvassa vuorovaikutuksessa ja yhteistyössä. Jokainen tunne, ajatus ja kokemus mielessämme tapahtuu myös kehossamme. Jumala on luonut kehomme myös yhteyden välineeksi: suuri osa vuorovaikutuksesta on sanatonta eli kehollista. Raamattu puolestaan kehottaa meitä olemaan yhteydessä myös Jumalaan kokonaisvaltaisesti: ylistäen koko kehollamme; liikkeellä, tanssilla ja laululla.

Nyky-yhteiskunta korostaa kehollisuuskeskustelussa paljolti ulkonäköä, luoden valtavasti odotuksia siitä, miltä kehomme tulisi näyttää. Media syöttää jatkuvalla tahdilla kuvastoa, johon vertaamme itseämme ja toisiamme. Suuri osa tästä kuvastosta ei enää kuvaa aitoja Jumalan luomia kehoja vaan kuvankäsittelyn avulla siloteltuja ja “korjailtuja” versioita Jumalan luomistyöstä. Ulkoa tulevat vaatimukset saavat meidät rajoittamaan syömistämme ja liikkumaan silloinkin, kun kehomme on väsynyt. En usko, että Jumala haluaa meidän keskittyvän kehoomme vain arvostellen tai yrittäen muokata sitä.

Uskon Jumalan alun perin suunnitelleen ihmiselle saumattoman keho-mieli-yhteyden. Kehon, joka viestii tarpeistamme pyrkien hyvinvoivaan tasapainoon. Kehon, jonka tavoite on, että lepäisimme, joisimme tarpeeksi vettä, liikuttaisimme kehoamme meille sopivalla tavalla, ja ravitsisimme itseämme monipuolisella ruualla, kiinnostavilla asioilla ja sellaisten ihmisten seuralla, joiden lähellä on hyvä olla. Ilman ympäristön tarjoilemaa ihannekuvastoa, dieettipuhetta ja suorittamisen kulttuuria, uskon kehomme tietävän mitä tarvitsemme. Jos vain osaisimme pysähtyä kuuntelemaan sen viestejä, saisimme valtavasti meitä hyödyttävää informaatiota siitä, mikä meille on hyväksi.

Pysähdy siis rohkeasti kuuntelemaan kehoasi. Se on Jumalan luoma.
“Ja Jumala katsoi kaikkea, mitä oli tehnyt, ja näki, että se oli erittäin hyvää.”
1. Moos. 1:31

Tiedätkö tunteen, kun ajatuksissa ei liiku mitään. Pientenkin ajatusten kokoaminen järkevään muotoon tuntuu saavuttamattomalta. Uuden luominen mahdottomalta. Mikään ei tunnu inspiroivan tai tuottavan oivalluksia. Kenties arjen kiireet, työt tai opiskelut vievät tilaa ideoilta ja samalla myös Jumalan puheelta. Tai ainakin sen kuuntelemiselta.

Tartun ideattomuudessani Raamattuun päättäen testata vanhaa kunnon tekniikkaa nimeltä peukalopaikat. Ehkä näin Jumala haluaa puhua minulle tähän ajatusten tyhjiöön. 

Ensimmäinen peukalopaikka osuu otsikkoon: “Jeremia vedetään ylös vesisäiliöstä”. Ei puhuttele. 

Toisessa todetaan: “Hän joka on istuttanut korvan, hänkö ei kuule?”. Paranee, mutta inspiraatio ei leimahda.

Kolmannessa sanotaan: “Herra tuntee ihmisten ajatukset, ne ovat turhuutta”. Vihdoin osuttiin asian ytimeen.

Onko ajattelu yliarvostettua? Halki maailmansivun olemme arvostaneet suuria ajattelijoita: Sokrates, Platon, Aristoteles. Kristityille suurimmassa arvossa ansaitusti puhelahjoistaankin tuttu Jeesus. Parhaimmillaan hienot oivallukset ja ajatukset voivat muuttaa maailmaa. Mutta tarvitseeko meidän jatkuvasti pyrkiä muutokseen?

Joskus mielessä on hiljaista. Tai ympärillä niin kiireistä ja äänekästä, etteivät uudet inspiraatiot mahdu arkisten ajatusten virtaan. Eliaakin Jumala kehotti rasittuneena syömään ja lepäämään, ettei matka kävisi hänelle liian raskaaksi. Ehkei meidän siis ole jatkuvasti tavoiteltava muutosta tai kehitystä vaan välillä voimme vain olla, oivaltamatta mitään ja kerätä voimia. Onneksemme meidän ajatuksistamme riippumatta, Jumalan ajatukset meistä eivät horju.