Marraskuisen blogin äärellä ajatukseni pysähtyvät toistuvasti kuukauden toisen sunnuntain isänpäivään, olkoonpa päivä vasta tulossa tai jo menossa. Keskiössä ei ole pelkästään isä – ei Taivaallinen Isä eikä vielä elossa oleva tai jo edes(=edeltä)mennyt oman perheemme isä – vaan se ainutlaatuinen suhde, joka aina muodostuu toisilleen rakkaiden ja elintärkeiden henkilöiden välille. Johanneksen ilmaisemana kaikki kiertyy ihanasti yhteen: ’Minä kirjoitan teille, isät, sillä te olette oppineet tuntemaan hänet, joka on ollut alusta asti… Minä kirjoitan teille, lapset, te olette oppineet tuntemaan Isän…’ Mielessä olette yhtä lailla te äidit, jotka monin eri tavoin jaatte vanhemmuuden yhdessä isien kanssa.
Mietin yhteydenottoja, joita olen saanut ystäviltämme viimeksi kuluneen kuukauden aikana. Tottahan joukossa on ollut iloa lapsenlapsen tulevasta hääjuhlasta tai kaivatun esikoisvauvan syntymästä. Valtaosa on kuitenkin viistänyt hyvin matalalla omiin aikuisiin lapsiin liittyen:
- Hänet pahoinpideltiin vähän aikaa sitten. Apua on, mutta se ei tavoita. Nyt on hätä! Rukoiletko?
- Säikähdin, kun hän ilmestyi ovellemme. Onneksi lähti, oli niin sekaisin. Tuttuahan tämä on.
- Hän kaatui kadulla, löi päänsä, sai aivoverenvuodon. Sairaalasta päästyään lähetettiin meidän seurantaamme.
- Edessä on ero – tämä tuli täytenä yllätyksenä. Avioliitto hajoaa vuosikymmenten jälkeen. On jo hankkinut asunnon muualta.
- Vastasi kyllä jo puhelimeen, mutta oli täynnä vihaa…
Hyvä Jumala, millä valtuutuksella kuulen ja luen näistä kivuista ja kauheuksista! Hetkistä, jolloin vanhemman ajatus lyö tyhjää… ja kaikki tuntuu enemmän kuolleelta kuin luonto marraskuussa. Kun suunnitelmia ei enää ole; on vain yksi ainoa hetki, jolloin yrittää pysyä tolpillaan!
Ja tiedänhän minä sen ainoan vastauksen: ’Hän lohduttaa meitä kaikissa ahdistuksissamme, että me sillä lohdutuksella, jolla Jumala meitä itseämme lohduttaa, voisimme lohduttaa niitä, jotka ovat kaikenlaisissa ahdistuksissa.’ Tuota läsnäolon lohdutusta me elämän eri liemissä marinoidut vanhemmat kaipaamme. Kovin kruusattuja eivät siis ole nämä isänpäivään liittyvät mietteeni. Mutta nämä koskettavat niitä, jotka tietävät, millaista on kuoleman lyödessä varjonsa sekä ennalta aavistaen että täysin odottamatta.
Millaisten ’lammasten’ pariin Herra meitä johdattaakaan – kuten Moosesta muinoin – Mooseksen saama lupaus on vahvasti voimassa: ’Minä olen nähnyt kansani kurjuuden… ja kuullut, kun he huutavat sortajiensa tähden. Minä tiedän heidän tuskansa. Sen tähden minä olen tullut alas vapauttamaan heidät…’ ’Hänkö ei pitäisi, mitä lupaa?’ Jeesuksessa Jumala tuli niin alas kuin ikinä mahdollista. Jumala näkee, kuulee ja tietää yhä. Siinä on meidän luottamuksemme.
Onneksi on Jeesus!
Viittaukset: 1 Joh 2:13,14 / 2 Kor 1:4 / 2 Moos 3: 7 / 4 Moos 23: 19