Monien tietolähteiden mukaan matkalaukkulapsella (missionary kid tai third culture kid) tarkoitetaan lasta tai nuorta, joka on elänyt joko osan tai jopa koko elämänsä maassa, josta hänen vanhempansa eivät ole lähtöisin. Hyvin tyypillistä matkalaukkulapsille on ajatus siitä, että he eivät koe kuuluvansa täysin mihinkään maahan. Ensimmäisenä kielenä voi olla joku muu kuin oma äidinkieli. Näin oli esim. miehelläni Miikalla, joka asui varhaislapsuudesta asti Thaimaassa lähetyslapsena, ja oppi thaikielen ennen kuin suomen. Samoin nuorin siskoni, minun lapsuuden perheeni asuessa Boliviassa, oppi ensin espanjan ja jopa intiaanikieli quechuaa ennen kuin suomea. Sanotaan myös, että matkalaukkulapsille muodostuu tapoja ja identiteetti, joka ei ole heidän kotimaansa kaltainen, eli tässä tapauksessa suomalainen. Olen itse asunut lapsuudessani ikävuosista 10-20 ensin Espanjassa ja sen jälkeen Boliviassa. Itse koin valtavaa kulttuurieroa muuttaessani Suomeen 20-vuotiaana. Oli suorastaan järkyttävää olla suomen kansalainen, mutta silti en kokenut olevani yhtään suomalainen. Koin melkein, että passini on ainut suomalainen osa minua. Olin myös todella surullinen palatessani Suomeen, koska olin juuri joutunut jättämään rakkaimmat ystäväni Boliviaan, ja tiesin, että emme todennäköisesti tule tapaamaan todella pitkään aikaan, tai ehkä jopa koskaan. Suomeen palaaminen olikin yksi elämäni suurimmista kriiseistä. Isäni sanoi hauskasti mutta samalla hyvin sen, että vaikka me muutimme Suomeen, niin meidän sielut jäivät vähäksi aikaa hämmentyneinä pyörimään jonnekin Atlantin yläpuolelle. Tällaisten radikaalien muutosten jälkeen on todettu, että lapsena ja nuorena on usein kasvettava henkisesti nopeammin kuin muut ikäisensä.
Meillä oli kotona aina puhuttu suomea, ja vanhempamme onneksi pitivät siitä tiukasti kiinni, jotta emme unohtaneet suomen kieltä, mutta espanja ja englanti olivat minulle selvästi vahvemmat kielet. Näin mm. unia espanjaksi ja englanniksi, koska kävin Boliviassa mm. amerikkalaista koulua ja kommunikoin kavereiden sekä sisarusteni kanssa lähestulkoon vain espanjaksi tai englanniksi. Tämän unien vieraalla kielellä näkemisen on todettu olevan merkki siitä, mikä kieli on ”päällimäisenä” ihmisen mielessä. Edelleen välillä minun on vaikea löytää sanoja suomeksi, vaikka olen asunut täällä jo yli 25 vuotta.
Minulla on kirja, jonka nimi on Nykyajan paimentolaiset. Siinä mm. kerrotaan, miten monen ulkomailla eläneen nuoren on vaikea kertoa millainen persoona hän pohjimmiltaan on. Itse elin ulkomailla juuri ne vuodet, jolloin identiteetti muokkautuu vahvasti. Siksikin olin niin hukassa itseni kanssa, kun saavuimme Suomeen. Olen luonteeltani ulospäinsuuntautunut ja temperamenttinen, ja molemmat piirteet sopivat latinalaiseen kulttuuriin hyvin. Mutta Suomessa tulin väärinymmärretyksi herkästi, ja minun oli omaksuttava suomalaisempi identiteetti nopeasti. Tällainen kulttuurin matkiminen niin kielen kuin tapojen osalta on todettu olevan tyypillistä erityisesti lapsena ulkomailla asuneille. Kun koko elämän on matkinut toisten ihmisten murretta, eleitä ja tyylejä, niin se jää herkästi päälle. Kun muutimme Turkuun 20 vuotta sitten mieheni kanssa, niin huomasin töissäni Tyksissä puhuvani aika sujuvaa turunmurretta turkulaisille potilaille vain pari viikkoa sen jälkeen, kun olimme muuttaneet Turkuun.
Mutta miksi kerron tästä kaikesta? Syy on se, että niin meidän Turun helluntaiseurakunnassa kuin muissakin seurakunnissa on lähettiperheitä, kenen lapset elävät samantyyppistä elämää kuin itse elin. Tällainen elämä on valtava rikkaus, mutta samalla myös raastavaa. Siksi on tärkeää, että me Suomessa olevat muistamme lähettiperheitä eri tavoin. Muistan itse lapsena isona kohokohtana sen, kun sukulaisemme tai tuttavaperheemme lähettivät meille paketteja Suomesta Boliviaan, ja paketeissa oli suomalaisia karkkeja ja hapankorppua tai jopa Turun sinappia. Mutta vielä tärkeämpiä olivat ne rukoukset, millä meidän perhettä kannettiin. Sekä isäni että pikkusiskoni meinasivat kuolla trooppisiin sairauksiin, ja molempien selviäminen taudeista oli täysi Jumalan ihme. Joten muistetaan meidän lähettejä ja heidän lapsiaan erityisesti rukouksin. Ja samoin ne paketit tai kirjeet ja kortit, mitkä tuovat suomalaista kulttuuria ulkomaille, ovat myös tärkeitä.
Minulle rakas Raamatunpaikka on Hebrealaiskirje luku 14. Se on lohduttanut erityisesti silloin, kun olen tuskaillut sen kanssa, kuka minä olen ja mistä olen kotoisin. Siinä luvussa sanotaan: ” Sitä mitä heille oli luvattu, he eivät saaneet; he olivat vain etäältä nähneet sen ja tervehtineet sitä iloiten, tunnustaen olevansa vieraita ja muukalaisia maan päällä. Ne, jotka puhuivat näin, osoittivat kaipaavansa isänmaata. Mutta jos heidän mielessään olisi ollut se maa, josta he olivat lähteneet, he olisivat toki voineet palata sinne. Ei, he odottivat parempaa, taivaallista isänmaata.” Miten lohduttavaa tietää, että meitä odottaa taivaallinen isänmaa, missä emme enää ikinä koe itseämme vieraiksi tai muukalaisiksi.
Ystävällisin terveisin,
Anu Tourunen