Minulla oli kouluaikoina monia mahtavia opettajia. Heistä yhden muisto piirtyi vahvasti mieleeni oikaistessani suojatien sivua viistosti toiselle puolelle katua. Puolalan yhteislyseon matikan maestro Matti Paalumäkihän se takanani Puutarhakadulla suojatien kohdalla ohjeisti oppilastaan pilke silmäkulmassa: ’Soile, älä tee hypotenuusaa!’ Tuo on taatusti ainoa asia, jonka muistan lukion geometrian tunneilta: suorakulmaisen kolmion pisin sivu on nimeltään hypotenuusa.
Koulun jälkeisellä elämän matkallani sama oppimisen väylä on tullut tutuksi. Monet sinänsä upeat jutut, joista ei kuitenkaan löydy minkäänlaista linkitystä elävään elämään, jäävät tiedon tasolle. Mutta kun jotakin menee ihon alle, se on ja pysyy. Luoja tuntee luotunsa; niinpä hän tuntuu antavan tämän tästä ahaa! -elämyksiä tilanteissa, jotka toisilla taitavat edetä arjen selkeiden raamitusten mukaisesti.
Yhden tällaisen opetussession paikka oli silloinen Seutulan lentokenttä, nykyinen Helsinki-Vantaan lentoasema. Olin saattamassa poikaystävääni, tulevaa miestäni, kolmen kuukauden matkalle maailman toiselle laidalle Australiaan. Hän oli elämänsä ensimmäisen lentomatkan edessä – ei siis mikään ns. pehmeä lasku lentämiseen. Minäkin olin kovan paikan edessä: miten tulen selviämään edessä olevista kuukausista?
Lähtölupa oli annettu ja Finnairin kone nousi yläviistoon. Itkien ja ikkunakaiteista turvaa hakien tuijotin taivaalle pitkään vielä sen jälkeen, kun mitään ei enää näkynyt, ei kerta kaikkiaan mitään. Yks kaks havahduin mieleeni pulpahtaviin sanoihin: ’Mitä sinä seisot ja katselet taivaalle? Tämä …, joka otettiin sinulta ylös taivaaseen, on tuleva samalla tavalla kuin näit hänen taivaaseen menevän!’
Sielun silmien edessä seisoivat Galilean miehet ja heille ilmestyneet Jumalan lähetit. Kolmen vuoden ajan nimeltä kutsutut miehet olivat seuranneet Jeesusta, oppineet häneltä sen verran kuin olivat pystyneet - ja kehitelleet siinä sivussa itselleen Israelin valtakunnan ennallistamisen kautta avautuvia virka-asemia. Nyt Jeesus otti ja lähti, jätti heidät! Vaan ei oman onnensa nojaan. Ei mennyt montaakaan päivää, kun ihmisten kalastajille alkoivat valjeta heidän Mestarinsa lausumat sanat: ’Teille on hyväksi, että minä menen pois. Ellen mene pois, ei Puolustaja tule teidän luoksenne, mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne. --- Tekin tunnette nyt tuskaa. Mutta minä näen teidät jälleen, ja teidän sydämenne iloitsee, eikä kukaan ota teiltä pois iloanne.’ Ei kukaan, ei mikään, ei koskaan!
Jotain tuosta riemusta koin nuorena, viittä vaille morsiamena. Jalat saivat käskyn lähteä liikkeelle pelkästään siitä ilosta, että vielä olisi paljonkin tehtävää ennen kuin pilviin etääntyneen tulopäivä koittaisi. Luotin täydellisesti lupaukseen, että hän vielä palaisi. Ja siihen kannatti luottaa!
Yhtä varmasti koittaa Jeesuksen takaisintulon päivä. Vielä osamme on olla jalat maassa ja sydän taivaassa. Se on paras tapa elää helatorstaina alkanutta väliaikaa odottaen sen päivän tulemista, jota Galilean miehet jäivät kanssamme vartoamaan, sitä rohkeasti jouduttaen.
Viittaukset: Apt 1:11, mukaillen-38 käännöstä / Joh 16:7,22