Sain hiljattain etuoikeutetun tilaisuuden käydä erittäin mielenkiintoisen keskustelun erään seurakuntamme kiinalaisen ryhmän johtajan kanssa, joka matkustaa aina Helsingistä kokouksiimme.
Keskustelimme pandemian aiheuttamien rajoitusten vaikutuksesta läsnäoloon ja eri ryhmien integroitumisesta seurakunnan yhteyteen.
Tämä ystäväni on johtaja yli 600 jäsenen yrityksessä, jolla on toimistoja eri puolilla Eurooppaa ja Amerikkaa. He huomasivat huomattavan muutoksen sen jälkeen, kun ihmiset palasivat töihin pandemian jälkeen. Neuvoteltuaan alan tukipalvelujen kanssa he ottivat tulokset vastaan hämmästyneinä. Ennen covid19:ää niiden ihmisten osuus, jotka olisivat valmiita vaihtamaan työpaikkaa noin puolen vuoden kuluessa, oli aina minimaalinen. Koronan jälkeen se oli kasvanut yli 20 prosenttia kaikissa tapauksissa. Toisin sanoen monille ihmisille oli yhdentekevää, missä he työskentelivät, kunhan heillä oli työpaikka. Samat tutkimukset antoivat paljon vakavampia tuloksia muissa itäisissä maissa, joissa jopa 60 prosenttia oli samassa tilanteessa. Neuvontapalvelun johtopäätös oli, että ihmiset olivat jotenkin menettäneet yhteenkuuluvuuden tunteensa pandemian aikana. Pelkkä yhteydenotto kollegoihin kahvitauolla oli varmasti vaikuttanut paljon enemmän kuin he luulivat. Ystäväni yritys tarttui haasteeseen ja aloitti välittömästi työntekijöiden tukijärjestelmien käyttöönoton. Heidän tekemänsä investoinnit ovat todella kalliita, mutta heitä neuvottiin, että jos he eivät saa kuulumisen tunnetta takaisin nyt, seuraukset parin vuoden kuluttua olisivat kohtalokkaat.
Oli hyvin helppoa tehdä välitön vertailu siihen haastavaan tilanteeseen, jonka havaitsimme eri kulttuuriryhmien puutteellisessa integroitumisessa seurakuntaelämään pandemian jälkeen. Tämä vaihtelee suuresti sen mukaan, millaisia yhteyksiä ryhmässä jo oli.
Kristittyinä meillä on aina ollut kutsu yhtenäisyyteen.
Ne meistä, joilla on ollut etuoikeus kasvaa sellaisissa kulttuureissa, joissa sosiaaliset siteet ovat luonnollisia ja paljon vahvempia kuin mitä koetaan näillä pohjoismaisilla alueilla, olemme hämmästyneitä siitä, kuinka monien ulkomaalaisten on vaikea palata seurakuntaelämään.
Me kaipaamme ja rukoilemme muutosta vakavammin kuin koskaan aikaisemmin.
Onko luvattu herätys ainoa mahdollinen ratkaisu?
Onko kyse siitä, että olemme saavuttaneet pohjan ja pääsemme vihdoin takaisin jaloillemme?
En tiedä, mutta haluan jäädä loppuun asti katsomaan, mitä on tulossa.
Entä sinä?