Ollessani lähetyslapsena Etelä-Amerikassa näin mitä todellinen ja jokapäiväinen ihmisten kärsimys oli. Kun perheestä kuoli viidestä lapsesta kolme ennen ensimmäistä syntymäpäiväänsä, kun köyhien ihmisten lapsilta poistettiin sairaalassa sisäelimiä rikkaiden uusiksi sisäelimiksi, ja vanhemmille ilmoitettiin silloin vain, että ”lapsi kuoli komplikaatioihin”. Kun ihmisillä ei ollut yhtään mitään, ei edes kattoa päänsä päälle. Kun tuntemattomat ihmiset tuputtivat lapsiaan äidilleni, että ”ota hänet teille adoptoitavaksi”, koska itse elivät niin kurjissa oloissa, etteivät halunneet lapsilleen samoja kurjia oloja. Samoin kun ihmiset seurakunnassa lauloivat siitä, miten haluavat päästä taivaaseen, koska siellä ei ole kärsimystä enää. Eli heillä oli todellinen taivaskaipuu! Sellainen taivaskaipuu mitä en ole ikinä nähnyt Suomessa. Tätä kaikkea on vaikea ymmärtää meillä länsimaissa, kun meillä on Mac Donalds kulman takana, ja omat lapsemme saavat ilmaisen terveydenhuollon ja koulutuksen.
Mutta silti, voin todellakin väittää, että myös meidän länsimaisessa yhteiskunnassamme koetaan todella vakavaa kärsimystä! Työni kautta olen nähnyt enenevässä määrin, miten ihmiset voivat aina vain huonommin. On itsetuhoisuutta, jopa itsemurhayrityksiä. Samoin läheiset ovat menettäneet omaisiaan itsemurhalle. Maassamme nuoret voivat todella huonosti esim. nykyisen vaikean työllisyystilanteen takia.
Myös omassa lapsuuden- sekä nykyisessä perheessäni olemme kokeneet paljon kärsimystä. Lapsuuden perheessäni isäni ja pikkusiskoni meinasivat kuolla Boliviassa lavantautiin sekä trooppisiin tauteihin. Siskoni oli silloin vain n.8 kuukauden ikäinen, ja hän meni yhtäkkiä täysin tajuttomaksi sekä oksensi solkenaan. Kunnes ihmeen kaupalla saimme hänelle Suomesta antibiootin, joka pelasti hänen henkensä lavantaudin kourista. Äitini joutui hoitamaan omaa lastaan kotona ympärivuorokautisesti, koska bolivialaisiin sairaaloihin ei voinut ymmärrettävästi luottaa, eikä niistä saanut apua.
Omilla lapsillani on ollut paljon terveyshaasteita, samoin minulla. Olemme viettäneet kuukausia Tyksissä perheenä joko minun tai lasten takia. Itse meinasin kuolla verenmyrkytykseen eli sepsikseen kymmenisen vuotta sitten, ja ihmeen kaupalla selvisin täysin vahingoitta tästä, vaikka lääkäri sanoi minulle, että olisin kuollut seuraavan yön aikana, jos emme olisi tajunneet soittaa hätäkeskukseen illalla. Päädyin siitä saman tien isoon leikkaukseen sekä tehohoitoon yli kuukaudeksi. Samaisen syksyn aikana ystäväni sisko kuoli samaiseen sepsikseen, ja esikoiseni luokkalaisen äidiltä jouduttiin amputoimaan kaikki raajat myös saman sepsiken takia. Eli miksi minä pelastuin? Olen tätä usein miettinyt, eikä minulla ole siihen vastausta. Uskon vahvasti kuitenkin, että jos meillä ei olisi ollut näitä kärsimyksiä, niin emme olisi perheenä hitsautuneet Jumalan armosta niin läheisiksi, eikä olisi myöskään ollut niin kova tarve etsiä Jumalaa ja Hänen rakkauttaan joka ikisessä tilanteessa perheenä.
Joten herää kysymys, että mitä kärsimys on? Myöskään me uskovaiset emme säästy kärsimykseltä kuten kuvasin lapsuuteni perhettä sekä omaa perhettäni. Jos lapsuuden perheeni lähti Boliviaan asti lähetystyöhön, ja silti sekä isäni että siskoni meinasivat kuolla, niin ymmärrän täysin sen, että olemme saman lain alaisia kuin muutkin ihmiset. Se kuuluu jokaisen elämään. Jumala ei ole luvannut meille uskovaisille helppoa elämää. Olemme saman lain alaisuudessa kuin kaikki muutkin ihmiset. Mutta isona erotuksena on, että me uskovaiset voimme turvata Jumalaan, niinkuin myös perheeni teki. Ja Jobin lailla sanoa Jumalalle kärsimyksestä selvinneenä; ”Nyt minä ymmärrän, että kaikki on sinun vallassasi, eikä mikään suunnitelma ole mahdoton sinun toteuttaa” (Job 42;2).
Mutta on myös ok olla Jumalalle vihainen, ihan niin kuin Job oli. Ei Jumala siitä mene rikki, että me ulvomme tuskaamme Hänelle, emmekä ymmärrä miksi kärsimys piti tulla juuri meidän perheeseemme. Jumala haluaa, että me olemme Häneen yhteydessä, myös kärsimyksen hetkillä. Hän haluaa, että kerromme Hänelle tuskamme ja kaikkemme!
Hilja Aaltosen sanoin: ”Kärsimys on pyhitystä, ei rangaistusta”. Kun me kärsimme, myös Jumala kärsii. Hän ei rankaise meitä, vaan kaikkivoipaisuudellaan haluaa auttaa meitä, sekä kohottaa katseemme enemmän Häneen.