Sama vanha ristinpuu
”….kaiken ylle kaareutuu / risti vain / ei kestä mikään muu…” Laulun sanoma antaa vastauksen siihen, minkä varassa täällä uskaltaa elää ja uskaltaa kuolla. Näissä mietteissä olen ollut usein kuluneesta keväästä alkaen.
Nuorempi sisareni sairasti parantumattomaksi luokiteltua sairautta noin kolme kuukautta, kunnes sai taivaskutsun kesäkuun alkuviikolla. Miten lopullista se lähtö onkaan! Hän on kuitenkin perillä siellä, minne kaipasi sairauden heikentämänä. Hän jaksoi rohkaista toisiakin viimeisinä aikoinaan. Hän eli vaiherikkaan elämän ja jätti siunattuja jälkiä niiden ihmisten elämään, kenen elämää eri tavoin kosketti. Kuuden hengen lapsuusperheestämme meitä on enää kaksi elossa. Se pysäyttää. Emme elä täällä ajassa ikuisesti.
Olen miettinyt, millaisia jälkiä itse jätän. Sanotut sanamme jäävät elämään. Paljon jää myös sanomatta. Mennyttä aikaa ei saa takaisin. On vain tämä päivä ja hetki.
Näin seniori-ikäisenä ja kahdesti jatkoaikaa omien syöpäsairauksieni jälkeen saaneena koen läheisimmäksi tehtäväkseni esirukouksen. Rukoukset ovat kantaneet ja kantavat minua ja niin uskon rukousten tekevän kaikkialla. Sana lupaa, että huokauksemmekin huomataan. Tänä päivänä kiitän kristittyjen yhteydestä yli kirkkokuntarajojen sekä evanekeliumin voittokulusta eri puolilla koti-Suomea, Eurooppaa ja maailmaa. Kiitän kristillisistä TV ja radio -kanavista sekä mahdollisuudesta seurata kokoustaltiointeja sekä haastatteluohjelmia ym. videolähetyksiä ja siten olla osallinen jumalanpalveluksissa. Aina ei ole voimia tai muusta syystä mahdollisuutta lähteä fyysisesti liikkeelle. Rukoilen, että saan elää päiväni armon varassa loppuun asti.
Psalmi 121 jae 4 muistuttaa: ”Hän joka Israelia varjelee, ei torku eikä nuku.” Yön hiljaisina hetkinä Pyhä Henki muistuttaa akuuteista rukousaiheista ja se rauha, minkä uskon kautta voi omistaa, ei ole tästä maailmasta.
Virpi