Televisiossa pyöri joitain vuosia sitten Kadonneen jäljillä -niminen ohjelma. Eräs kaverinikin osallistui siihen saadakseen tietoja isästään jota ei ollut koskaan tuntenut. Oli hurjaa seurata, miten ohjelmassa kaivettiin esiin vastauksia ystäväni elämän suurimpiin kysymyksiin. Vaikka kaivattu isä olikin ehtinyt kuolla muutama vuosi ennen kuvauksia, avautui ohjelman kautta yhteys veljiin, siskoihin, serkkuihin ja muihin sukulaisiin joita ystäväni ei ollut koskaan tavannut.
Erilaisia tarinoita ja syitä on monia, mutta ystäväni ei ole ainoa joka on joutunut kokemaan elämässään isättömyyttä. Orpouden kokemus on hiipinyt osaksi modernin ihmisen kollektiivista tajuntaa. Tätä heijastellen saksalainen Friedrich Nietzsche kirjoitti jo 1800-luvulla että ”Jumala on kuollut”, ja että ihmisen on itse taottava onnensa. Seurakuntana me emme kuitenkaan ole vain ajan sykkeen varassa. Meidän viestimme onkin edelleen, että ”JUMALA ELÄÄ, HÄN ON LÖYDETTÄVISSÄ ja että HÄN ON ISÄ”.
Nyt kun minustakin on tullut kahden pienen pojan isä, löydän itseni miettimästä millaista Jumalan isyys sitten on? Miten se voisi opettaa minua isän roolista, jota ”jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa.” (Efesolaiskirje 3:14).
Elävä Isä
Jumala on elävä Jumala (Jeremia 10:10). Parasta siis minunkin pysytellä mukana kuvioissa, etenkin kun kasvatustehtäväni on yhä alussa. Mutta vaikka kuolisin, jatkuu se elämä josta minä olen päässyt osalliseksi pojissani. Ihmiskunnan elämä on lähtöisin Jumalasta – Aadamin isäksi mainitaan Jumala (Luukas 3:38). Hän puhalsi sieraimiimme elämän henkäyksen (1. Moos 2:7). Jos kadotamme yhteyden lähteeseen kuihdumme pois. Jeesuskin vahvisti että ikuinen elämä on nimenomaan Jumalan tuntemista (Johannes 17.3).
Raamattu vakuuttaa Jumalan olevan orpojen puolustaja (esim. sananl. 23:10-11). Kuitenkin Isän kaipuu on monen elämässä todellista. Jopa Filippus, Jeesuksen opetuslapsi pyysi Jeesukselta: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä.” Jeesuksen jämäkkä, mutta hiukan arvoituksellinen vastaus oli että ”Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän (Johannes 14:8-9).”
Yhteyttä janoava Isä
Jo pelkkä tieto isän olemassaolosta voi lohduttaa, mutta jokaisessa on sisäänrakennettu kaipaus syvempään. Samoin näen myös Jumalan jatkuvasti kutsumassa ihmisiä yhteyteensä läpi raamatun. Patriarkoista Jumala teki yhteistyökumppaneitaan sekä kansojen isiä (1.Mooses 17:5). Uskon jättiläiset Mooses (2.Moos. 24:18), Joosua (2.Moos 33:11) ja Samuel (1. Samuel 3:3) viettivät intensiivisiä hetkiä Jumalan läheisyydessä. Myös Jeesus etsi aikansa kaaoksen keskellä alati mahdollisuuksia kuunnella Isän ääntä (Markus 1:35). Yhä lapset oppivat vanhemmiltaan juuri viettäessään aikaa heidän kanssaan – ainakin jos kaikki eivät vain tuijota omia ruutujaan. Isänä, on minun vastuullani luoda arkeemme raameja ja hetkiä joissa kohtaaminen on mahdollista. Näinhän Jumalakin toimi tarjotessaan Israelille liiton, jota temppelipalvelus ja juhlakalenteri ylläpitivät.
Jos suhde on katkennut, on helppo sanoa ”minulla ei ole mitään tekemistä isäni kanssa”. Silti huononkin isän tapaaminen voi antaa joitain eväitä itseymmärrykseen mitä muuten ei saisi. Näkee nyt ainakin suunnilleen, millaisesta kalliosta on tullut lohkotuksi… Mutta millaista sitten on tavata hyvä isä? Miten hänen kohtaamisensa voi muuttaa meitä? Kun Mooses laskeutui alas vuorelta hänen kasvonsa säteilivät (2. Moos 34:30).
Siinä on jotain erityistä kun isä kutsuu meitä nimeltä (Jesaja 43:1). Raamatun pohjalta vaikuttaa siltä että suurimmat rajoitukset läheisyydelle asettaa ihminen itse. Isä haluaa tuoda meidät osaksi tarinaa jossa tämän hetken lisäksi on juuret sekä tulevaisuus. Kun hän pyytää meitä seuraansa, ei olisi huono idea laskea hetkeksi lelumme maahan tai vähintäänkin antaa hänen tulla osaksi touhujamme. Jos tartumme Isän käteen ja lähdemme kävelylle, saamme mahdollisuuden kuulla hänen ajatuksiaan.
Isä avaa meille maailmaansa, jonka hän on valmistanut meitä varten.
Kirjoittaja: Harri Skaren