Perintö jonka minä olen saanut, ei ole rahassa mitattavissa. Se on kaikki se hengellinen ja maallinen hyvä mitä olen omilta vanhemmiltani saanut, ja edelleen saan. Se on ollut esimerkki uskosta, Jumalasta, vanhemmuudesta ja vanhempana olemisesta, se mitä rakkaus omia lapsia kohtaan on ja miten tehdään hyvää, myös vaikeina aikoina. Siitä ammennan myös omien lasteni kanssa. Mietin usein, että jos omat vanhempani ovat selvinneet, niin miksi minä en pärjäisi. He ovat kirjaimellisesti antaneet koko lapsuudenperheeni Jumalalle, ja Jumala on pitänyt meistä huolen. Oma elämäni on esimerkki siitä miten Jumala huolehtii meistä jokaisesta.
Aina kun kesä alkaa pikkuhiljaa painumaan syksyn puolelle, kun illat pimenevät ja koulujen alku lähestyy, minussa herää outo kaipaus. Sitä on vaikea selittää, koska itsellänikin kesti pitkään tajuta mistä tämä kaipaus tulee. En ole koskaan erityisemmin pitänyt syksystä, joten pitkään oletin kaipaavani kesää. En pidä syksyn harmaudesta enkä sateisista päivistä. Rakastan aurinkoa, ulkona olemista, lämpöä, kosteutta, iloisia ihmisiä ja yömyöhälle päättyviä päiviä. Olen aina ollut enemmän aamun torkku ja illan virkku. Siksi luulin pitkään että olen jotenkin outo, erilainen, enkä oikein sovi Suomen kello kahdeksasta neljään olevaan rytmiin.
Kun olin kymmenen vuotias, minun lapsuuteni perhe muutti ensin Espanjaan ja sitten Boliviaan. Vanhempani tekivät lähetystyötä, ihan sellaista vanhanaikaista lähetystyötä. Mutta se mikä ei ollut vanhanaikaista, oli se, miten vanhempani olivat aina päättäneet, että me lapset olemme yhtälailla mukana lähetystyössä kuin hekin. Meitä ei laitettu sisäoppilaitokseen ennen lukiota, ja sillonkin vasta sen jälkeen kun olimme keskustelleet asiasta yhdessä. Äitini opiskeli opettajaksi ihan sen takia, että pystyi paremmin opettamaan meitä lapsia tarvittaessa kotona Suomen oppimäärän mukaan. Me kävimme välillä espanjalaista koulua, välillä bolivialaista, ihan sen takia että saimme sikäläisiä ystäviä. Minulla on myös ystäviä ympäri maailmaa, koska lukio, jota veljeni kanssa kävin, oli kansainvälinen.
Kun kaksikymmentä vuotiaana tulin takaisin Suomeen, olin hukassa. En tiennyt minkä värisissä purkeissa maitoa pitäisi ostaa kaupasta tai miten Kelalta haetaan opintotukea. Vanhempani tulivat meidän lasten kanssa Suomeen ja jäivät tänne niin pitkäksi aikaa, että me olimme varmasti istahtaneet Suomeen kunnolla. Mutta hekin olivat olleet miltei kymmenen vuotta pois Suomesta. Hekin olivat hukassa. Passissani luki ”Suomen kansalainen”, mutta olin täysin outo omassa oudossa maassani. Puhuin suomea, koska vanhempani olivat aina pitäneet huolta että meillä puhutaan suomea, ja olen siitä heille kiitollinen. Näytän myös suomalaiselta, vaikka on minua usein luultu espanjalaiseksi ja kerran jopa guatemalalaiseksi. On paljon helpompaa olla ulkomaalainen ulkomailla kuin ulkomaalainen kotimaassa. Se oli yksi minun elämäni suurimmista kriiseistä. Ikävöin Boliviaa, ja silti tiesin että minulla ei ole siellä tulevaisuutta. Olin opiskellut siellä niin pitkälle kuin mahdollista, eli lukion loppuun. Oli pakko jäädä Suomeen opiskelemaan jos halusi paremman tulevaisuuden, kuin mitä köyhä Bolivia saattoi tarjota. Se oli pitkä prosessi, joka vasta omien lasteni myötä on osittain tullut päätökseen. Mieheni on myös lähetyslapsi. Hän on asunut lähes koko lapsuutensa Thaimaassa. Meitä yhdistää moni asia, vaikka toinen tulee kirjaimellisesti idästä ja toinen lännestä. Meiltä kysytään usein, emmekö haluaisi itse muuttaa ulkomaille. Mikä ettei, mutta näin on tosi hyvä. Rakastan sitä miten meidän lapset puhuvat turunmurretta ja miten aidosti heille Suomi on kotimaa. En vaihtaisi omaa lapsuuttani ja nuoruuttani mistään hinnasta pois, mutta olen Jumalalle kiitollinen siitä että saan elää omien lasteni kautta elämää myös Suomessa. On myös vapauttavaa, ettei minun tarvitse valita mikä on enemmän ja mikä vähemmän isänmaani. Muistan kun Suomeen tullessa luin Raamaatusta Hebrealaiskirjeestä, miten Raamatun aikaiset ihmiset ikävöivät isänmaataan. Ja sillä isänmaalla ei tarkoiteta mitään maata tässä maailmassa, vaan taivasta. Taivas on myös minun lopullinen isänmaani. Siellä saan kerran olla kaikkein eniten se mikä olen. On lohduttavaa ja vapauttavaa ajatella miten Jumala on valmistamassa taivasta niin, että se on minulle isänmaa. Se on minulle täydellinen, ja se on meille kaikille täydellinen. Siellä saan kuulostaa guatemalalaiselta suomalaiselta tai espanjalaiselta turunmurretta puhuvalta. Siellä ei kysellä passia eikä tarvitse esittää kuuluvansa joukkoon. Siellä meistä jokainen saa tuntea tulleensa kotiin, täydelliseen taivaalliseen kotiin.